perjantai 9. tammikuuta 2015

Review: Seksin ja väkivallan ultimaattinen pitkäveteisyys


Juha Jyrkäs & Tuomas Saloranta (ed.): Ja hän huutaa. Splatterpunk-antologia. (Aavetaajuus 2014)




”Mustaa himoa” ja ”voimakasta vihaa vallitsevaa järjestystä kohtaan”? ”Nyrkinisku vasten sovinnaisuuden kasvoja”? Uuden suomalaisen splatterpunk-antologian Ja hän huutaa kanteen kirjoitetut lupaukset kuulostavat korvissani varsin mainioilta. Mutta kuten lukuisia kertoja aiemminkin, minun täytyy myöntää olevani pettynyt. En paljoakaan liioittele kun sanon, että päänsärkyni yltyi tarina toisensa jälkeen.




Vain noin puolet tarinoista on ylipäätään lukukelpoisia, lukemisen arvoisuudesta nyt puhumattakaan. Jätän nyt armeliaasti sanomatta niiden kirjoittajien nimet, jotka kuuluvat siihen toiseen puoliskoon – sanon vain, että heidän kirjoitustyylinsä on harvinaisen tympeää ja tarinankerronta kömpelöä. Eivätkä he mitä ilmeisimmin osaa ajatella mitään ”epäsovinnaisempaa” tahi ”kapinallisempaa” kuin lihaa syövä heteromies, joka vihdoin vapautuu hänen himojaan niin kovin epäoikeudenmukaisesti rajoittavan yhteiskunnan kahleista ja purkaa turhautumistaan raiskaamalla ja teurastamalla seksualisoituja naisia.


Ainoa relevantti yhteiskuntakritiikki koko antologiassa löytyy Juha Jyrkkään ”Itellajoonin blues” -novellista (2000-luvun työntekijän epäinhimillinen asema) – ja ehkä tähän kategoriaan voisi kuulua myös Juri Nummelinin ”Lätterin suvun vaiheista” (korruptoitunut eliitti) ja Jussi Katajalan ”Orava osansa ottaa” (lisää korruptoitunutta eliittiä, tällä kertaa tuhoamassa ympäristöä). Ainakin siihen lukukelpoiseen osastoon nämä kolme novellia kyllä kuuluvat.
 
Splatterpunk on lähtökohtaisesti ”nihilistinen” genre, ja sillä on pitkä historia vastenmielisten päähenkilöiden käytössä. Ja mikäs sen hauskempaa. Mutta vastenmielisiä henkilöitä ja groteskeja kohtauksiakin voi tehdä ilman että niiden taustalla oleva maailmankuva on sinänsä tylsämielinen – jopa tässä nimenomaisessa antologiassa on tästä esimerkkejä, kuten Tuomas Salorannan ”Pornokauppa”. 


Nihilismi puolestaan, sikäli kun minä siitä mitään tiedän, voi tarkoittaa kahta asiaa. Joko julistetaan rehellisesti ja suoraan sydämestä, ettei mikään tai kukaan merkitse mitään, ja sitten nauretaan villiä, vapaata ja rienaavaa naurua kaikkea vastaan (mukaan lukien itseään ja mitä tahansa yhteiskuntajärjestystä). Tai sitten voi luoda kokonaisen amoralistisen, sadelaisen vision vahvimman oikeudesta (kuten Jussi K. Niemelä tekee novellissaan ”Lebensraum” – ja hän muuten osaa myös oikeasti kirjoittaa). Mutta ei ulista siitä, miten epämiellyttävä ja epäreilu maailma on, varsinkaan jos oikeasti kuuluu kaikkein etuoikeutetuimpaan vähemmistöön.
 
Kyllä, rakastan kunnon verenlentoleikkiä fiktiossa. Kyllä, rakastan kaikennäköisiä ”perversioita”. Mutta en todellakaan rakasta huonosti kirjoitettuja, yksiulotteisia tarinoita, jotka löyhkäävät näkemyksen ja mielikuvituksen puutteelta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti