lauantai 28. maaliskuuta 2015

Finnish Literature - the Glorification of Everyday



Ladies, gentlemen and other lovely creatures: I’m glad to tell you that the literary magazine Lumooja has published my longest article so far in its issue 1/2015. And that is pure war against everyday.

“Totuus löytyy kurjuudesta” (The Truth Lies Within the Misery) is an overview of Finnish literature of the 2010s. Although some speculative/antirealist fiction has emerged in Finland during the first decades of the 21st century, they are still often ignored by the mainstream media as well as by the juries of literary prizes, and reduced to “entertainment” by the so-called serious intellectuals. Realism – a bizarre anomaly in literature from a wider perspective – is the sacred dogma of Finnish literature, synonymous of “serious”, “grown-up” and “sophisticated”.

The Finns have this weird belief that there is something important or meaningful in the life of an ordinary individual – just because it is true, it has to be interesting. That is why numerous Finnish writers are now telling stories from their own childhood or family, full of as-banal-as-possible details and often with a vibe of glorification of the miserable past. Our noble ancestors worked hard and were satisfied with what they had – unlike us, the children of the languid urban decadence.

Of course, this fetishizing of misery traces back to the 1800s when the Swedish-speaking elite wrote sentimentally about the people of the frosty swamps. But after that, there was a Finnish working-class writer whose impact to the norm of pure banality is clear: Väinö Linna. Having already written a piece about him and his most known novel (see The Most Hated Man in Finland), I don’t do it again now.

Now I go and practice some poetry-reciting for the Lumooja Club of tonight. Thank you.

perjantai 13. maaliskuuta 2015

An Obituary for an Old House



(Turun Ylioppilaslehti 3/2015)


 Let me announce you the mournful news: the beautiful wooden block in Itäinenkatu 64 is gone. They met their miserable death in last October, as the brutal machines finally came and carried out the death sentence that had been passed by the ultimate enemy of quaint old houses – the City Council of Turku.

The first house of Itäinenkatu 64 was built in 1880, decades before our glorious country was anything but a petty province of Russia. In 1930s the two other houses were built to be homes for the poor, on the orders of the philanthropic lady Selma Ketola. All of the houses stayed almost intact since then.

In 1960’s, however, the City Council just decided to make a cycling road through the house. As should be realized by everyone who has ever visited Turku and seen how the city actually treats its cyclists, this is plainly grotesque and not in a good way. Greedily the city bought the apartments one by one, until it finally could drive the residents away in 2004.

Thus Itäinenkatu 64 was left all alone. During the decade after, several brave members of the committees of the city tried to save them – for nothing. They were squatted twice – only to be emptied again by the guardians of Law & Order ™. The City Council pronounced the final death sentence in February 2009. And now there is nothing but a wretched field of ash and pieces of brick where the sad beauty once stood.

Apparently they try to replace our dear wooden block with some modern monstrosity “for the public good”. Well, if some aged relative of a Council member falls down its stairs and breaks a member, you could say justice has happened.

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Poetry Time: Some Macabre Stuff

There are days when poems just flow from my pen onto the pages of my notebook - and then there may be several weeks when I write not a single poem. Writing poetry is, for me, quite different to writing prose fiction; prose can be and is written practically every day, routinely and professionally, while poetry often requires "the real feeling" and, oh yes, inspiration.

During this year, that is, during the last two months, I have written six poems. Five of which I give you now - in Finnish only. But as always, I write some macabre stuff about dead people, madness and/or the ultimate banality of the normal world.



Melankolisia unia

Viime yönä, tai ehkä viisi vuotta sitten,
sanat virtasivat pääni läpi kuin kirkuva lintuparvi
jonka jäljiltä lumeen jää punaisia tahroja
kuin öisen teurastuksen jälkeisenä aamuna
Yhdestäkään en saanut otetta
Niin kuin eivät verijäljetkään kerro,
mistä tai kenestä ne on valutettu

En välitä. Minut on ajat sitten sidottu
ja haudattu ikiroutaan, unohdettu kaamokseen
Mutta keskitalven kuolema on niin syvä
että mato ei tällä kertaa voita

Ja unet eivät laula vankeudessa
Jalokivipäällysteinen kellopelilintu,
jonka pyrstössä on muutama unien höyhen,
sekin jo jäätyi ja vajosi mustiin hyisiin vesiin
niin kuin hopealusikat ja kultakäädytkin
Mutta nyt tiedän, miksi pakkaslumi ei kimaltanut käsissäni:
käteni olivat liian lämpimät

Kun uuden vuoden seitsemäs päivä tulee,
vaellan vapaana hangella, teen itselleni katajakruunun
ja liityn omilla kasvoillani karnevaalikulkueeseen.
Silti kukaan ei voisi epäillä hetkeäkään,
etten olisi elossa.

Haamusärkyä

Vaikka olen ollut jo monta talvea
kaukana siitä maasta,
jossa eivät mitkään vahvat jalopuut kasva,
pelkät veriset unikot vain
- silti joka mätäkuussa
muistan, miltä ne löyhkäsivät.

Vaikka sain vihdoin keuhkoni puhtaaksi,
ja uudet kultaiset sormet,
ja vaikka haavoistani jo ajat sitten
nypittiin madot pois,
silti joka talven ensimmäinen pakkaspäivä
yskin, ja haavani särkevät.

Vaikka olet nyt luonani ja vieressäni,
lähempänä kuin koskaan,
ja tiedän, ettet petä milloinkaan
- joka täydenkuun yönä
kun herään, kasvoillesi heijastuu
tuhottavan vihollisen ivallinen hymy.

Vaikka olen ollut eloton jo monta vuotta
ja metalliruumiini on kylmä,
niin kuin aina halusinkin
- silti aina joskus kun terä leikkaa
verettömän haavan,
huudan, koska en muista, ettei tarvitse.

Sotarunoilija

Nuori mies pitelee kirjaa silmiensä edessä
ja kirjoittaa juoksuhaudassa, kun ruumiita roikkuu
piikkilangoissa.
Hän kirjoittaa silpoutuneen sotilaan kihlatulle
häveliäästi suunnitelmien särkymisestä, ja itse rakastaa,
mutta ei koskaan tule rakastetuksi.

Hän kirjoittaa yksinkertaisia sanoja, säkeitä jotka eivät ole
shampanjaa, eivät punaviiniä, eivätkä edes olutta,
vaan kirkasta vettä
Englannin maaseutujen lähdepuroista, ja sadetta sammalella.
Niitä kotiseutujaan hän rakasti kuin minä omiani, ja siksi
hän otti kiväärin ja lähti.

Kuten moni muu, tämä urkuja soittava herkkä nuorukainen
toi tuskanhuudot ja repeytymisen äänet päässään kotiin,
ei koskaan herännyt
painajaisesta, joka oli vuotanut musteena sivujen väliin.
Lukon taakse suljettu hullu mies ei ehtinyt nähdä
seuraavaa sotaa; edes siinä kävi hyvin.



Nemesis

Sinä olit se, joka otti sanani
ja leikkasi niistä kirouksia.
Se, joka soitti rakkaimmat lauluni
paholaisen kolmisoinnuissa.
Sinä olit vahingossa syntynyt paha velipuoleni
malariahuuruisen suon keskeltä,
ja sanoit, että minä se vahinko olin.

Sinä olit se, joka kuiski korvaani
lauseitaan selkäni takaa,
sinä olit se, joka hyökkäsi käytävän päästä
kimppuuni pakkausveitsen kanssa
Eikä kukaan muu nähnyt muuta
kuin minut yksinäni leikkaamassa
ranteitani auki.

Sinä olet myrkkyhampainen peikko
ihmisen, kaltaiseni, vaatteissa.
Se, joka takoi Lumikuningattaren peilin
ja jonka sirpalesilmistä minä näin kuvani.
Ja sinä olet naurettava muotopuoli,
narri – siis juuri se, mikä itsekin
olisin voinut olla.


Sateenkaarilaakso

Vapaat ja rohkeat, vahvat ja ihanat
hymyilevät äärettömän taivaan alla
He katsovat nauraen paikoiltaan
niitä, jotka kulkevat polkuja pitkin
Avoimesti he esittelevät upeuttaan
Turvassa nurkissaan, jonne ei kukaan pääse
En halua jäädä Sateenkaarilaaksoon,
koskemattomien naurajien maahan.

He menivät sinne, mistä harva tietää mitään
Heillä on nimet, toisin kuin niillä monilla,
jotka kuolivat ja jotka huusivat tuskasta
raakojen miesten kynsissä ja seinien sisällä
He eivät tarvitse kenenkään veistä
tai lausuntoa siitä, mikä heitä vaivaa
Mutta en halua jäädä Sateenkaarilaaksoon,
ylpeiden hirviöiden kotiin.

Minullakin on nimi, ja minäkin lähdin
sinne, minne kuvitellaan vain hirviöitä
Mutta en halua jäädä Sateenkaarilaaksoon,
jatkuvan ilveilyn lavalle
Sillä vain harvat saavat jäädä paljaan taivaan alle,
ja jotkut tarvitsevat vapauttajaa maan alta
Kaikki eivät tahdo itselleen vihreitä saappaita,
vaan kulkevat mieluummin hangella paljain jaloin.