keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Random Notes on Debauchery



You think the modern Western culture is over-sexualized, hedonist, individualist? First, don’t make me laugh with that “over-sexualized” stuff. Have you ever actually studied any other periods and/or cultures? And second, bad news: I’m doing anything I can to make our culture even more hedonist and individualist.

Hedonism: the only rational approach to life.

If you believe in the value of the subject, the individual, then you also believe in infinite sexual freedom, of everyone.

Note: the freedom to not have sex is part of that freedom, too. Rape in its many forms is an attack towards this and therefore the true immorality. “Involuntary celibacy” is something no-one has a right to whine about.

Our culture is plagued with a bizarrely ambiguous approach to sex. It’s either naughty and sinful, or the meaning of life. It’s never just something fun to do and not make a big fuss of.

This isn’t about celebrating “forbidden” for forbidden’s sake. This is about getting over rules that have no point. There’s always some Reactionary moron who squeals “But should everything be accepted?” Absolutely not. But I haven’t yet heard a relevant argument against sexual freedom.

The heterosexual date culture of today: a playfield of double standards and unwritten manuscripts. And on the bottom of everything there is lying the assumption that all this will or should lead to a Serious Relationship. (“Oh yes, it’s perfectly okay to experiment a bit before you find The One and settle down.”)


The only place where you can find a trace of sexual liberation today is the subculture of men-loving men. You meet, you have sex in the closest bush or bathroom, you separate. And that’s that. Honest pleasure for pleasure’s sake. No duties, no dependency. 


And of course, that’s not what you see in the politically correct picture of the sexual minorities. The touchstone of respectability seems to be whether you’re willing to “commit”, that is, submit to being owned by someone else.

Marriage (be it sanctified by the state or church, or just a “relationship”) is a form of slavery. Always has been, and will be as far as “committing” mean restricting your freedom (for example, to have sex with anyone willing) just because your partner doesn’t like it. This counts even if you just have to “ask their permission”.

Of course, if someone really and truly decides they want to be obliged to someone this way, it’s their choice. After all, people can, say, whip themselves every day if they want to. The problem is how it is currently expected from all people, and everyone who has no interest in it is labelled “selfish” or “not a full-developed personality”.

Jealousy is just an emotion, and it can be unlearnt. It’s not some mystical “natural” that should not be touched – and besides, since when “natural” has meant “good”?

Some idiots call casual sex “mutual abuse”. How is it abuse if both sides know what they’re doing and want it?

I know better than you what you want and what is good for you – the root of all modern oppression. The same phrase is at the core of contemporary credos such as “Everyone needs a partner/ x amount of sex to be happy” or “Love is the true meaning of life”. Unfortunately, some people make self-fulfilling prophecies of these myths.

Love is intense friendship, no more, no less – why it should be treated as if it was essentially something else, in a sphere of its own?

Having someone in your life just because you “should” have – what a respect towards them as an individual. (Yes, I’m talking to you, desperate heterosexualists who see people of the “opposite” sex as trophies to hunt.)

Obviously concepts like “slut” must die.

All that quarrelling about what gives a person certain sexual preferences – whether people are “born that way” or not – take away the attention from much more important question: why is it supposed to be so wrong to play with someone from your own gender?

Similarly, the obsession in a sharp distinction between “gay” and “straight” does more harm than good. “That’s gay”, “But I’m not gay” – so long as these phrases mean something, sexual equality doesn’t mean anything. Sexuality is an act. Not anyone’s deepest essence.

Have a great Pride week in Finland, and remember to think beyond "love" and "tolerance"!

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Prose Ballad Time: Ylioppilas Karnaisen outo katoaminen



Ylioppilas Karnainen katosi vappuyönä eikä häntä milloinkaan enää nähty.

Oikeastaan hänen katoamisensa huomattiin vasta vapun jälkeisen päivän aamuna, kun hän ei ilmaantunut läsnäolopakon rasittamaan ryhmätyöseminaariin eikä kukaan tiennyt, missä hän oli. Kun häntä ei näkynyt seuraavankaan päivän seminaarissa, tai sitä seuraavan päivän luennoilla, ja hänen puhelimensa oli mykkä, oppiaineen lehtori päätti yhdessä ryhmätyötovereiden kanssa tehdä hänestä katoamisilmoituksen poliisille. 

He tosin tiesivät jo etukäteen, ettei siitä olisi mitään hyötyä; laihojen määrärahojen kiusaama poliisi saattoi keskittyi vain muutamaan asiaan kerrallaan, ja yleensä ne asiat olivat julkisen juopottelun kitkeminen ja ylinopeutta tai valoitta ajavien sakottaminen.

Muutama toveri oppiainejärjestöstä muisti nähneensä Karnaisen viimeisen kerran vappuaaton iltana noin kello seitsemältä, kahdeksalta tai yhdeksältä. Kukaan ei muistanut tarkkaan; erinäisillä nautintoaineilla saattoi olla osuutta asiaan, ja olihan haalaripukuisella kansalla ollut paljon muutakin tekemistä kuin valvoa joka ikisen yksilön mukana kulkemista. Kuten leikkiä tukkihumalaa ja muita hauskoja seuraleikkejä, ja puida sitä, kuka oli milloinkin seurustellut tai maannut kenenkin kanssa. 

Kukaan ei muistanut kuitenkaan, että Karnainen olisi sanonut kenellekään lähtevänsä tai että minne hän olisi lähtenyt. Jos joku olikin nähnyt hänen lähtevän, hän oli otaksunut Karnaisen menevän vain kotiinsa tai muuhun vastaavaan paikkaan.

Kukaan ainejärjestöläinen oikeastaan tuntenut Karnaista kovinkaan hyvin. Kirjatenteissä hän oli aina pärjännyt poikkeuksellisenkin hyvin – kuten lehtorit tiesivät kertoa – mutta ryhmätöissä hänellä oli ollut tapana vaieta täysin, ja siksi hän oli useat pakolliset ryhmäseminaarit selvittänyt välttävin tiedoin. Eräs lehtori oli ollut omien sanojensa mukaan hieman huolissaan hänestä: oliko hän masentunut, kun vaikutti aina niin omiin ajatuksiinsa sulkeutuneelta ja otti harvoin osaa keskusteluun, ja silloinkin lyhyin ja kankein lausein? Eikö sellaiselle epäsosiaalisuudelle ollut oma mielisairausdiagnoosinsakin? 

Lisäksi Karnainen palautti usein tehtävänsä myöhässä, tuli luennoille myöhässä, ja joka ainoasta tentistä hän lähti viimeisenä. Opiskelutoveritkin tuntuivat järjestään ajattelevan Karnaista ”sinä vähän outona tyyppinä”. Ei hänellä ollut varsinaisia vihollisia – jos jollakulla olisi käynyt mielessä, että hän olisi voinut joutua rikoksen uhriksi – mutta hän ei tuntunut olevan vähäisessäkään määrin kiinnostunut muista ihmisistä. Hän ei ollut edes missään sosiaalisen median palvelussa, mikä sekin oli saanut lehtorit huolestumaan. Olihan joustava verkostoituminen yhtä olennainen nykyihmisen eloonjäämistaito kuin itsensä esiin tuominen.

Kukaan ei siis todellakaan ollut nähnyt, kuinka Karnainen oli koleana vappuaattona noin kello 19.20 kääntynyt ja kävellyt pois puistosta, missä opiskelijat juhlivat äänekkäästi. Hän oli kävellyt ja kävellyt, ja kaupunki oli muuttunut hänen ympärillään ensin idylliseksi omakotitalojen esikaupungiksi, sitten betonisten kerrostalojen lähiöksi. 

Hän oli kävellyt, kunnes oli saapunut louhikkoisen kalliomäen alle. Pysähtymättä hän oli noussut ylös mutkaista kivistä polkua lohkareiden lomassa, kunnes oli saapunut suuren kalliohalkeaman kohdalle. Halkeama oli lähes joka suunnasta piilossa lohkareiden takana. 

 
Sinne Karnainen oli astunut sisälle, ja kun halkeama hyvin pian kapeni ja madaltui, hänen oli ryömittävä. Kylmää ilmaa huokui häntä vasten, kosteus kasteli hänen kämmenensä kuin kyynelet. Halkeama oli välillä katostaan avoin, niin että valoa lankesi hieman sisään, mutta koskaan se ei valaissut puoliakaan onkalosta, ja pian sekin valo katosi. Karnainen eteni hitaasti, kielekkeistä ja rosoista lattiaa myöten, itsensä kokoisessa tilassa. Hän ryömi yli kaksikymmentä minuuttia, monta kymmentä metriä maan sisälle, mutta sitä hän ei tiennyt; täydellinen pimeys sokaisi sekä ajan- että etäisyydentajun.

Tuntiessaan edessään umpikujan Karnainen kaivoi taskustaan puhelimensa. Kenttää ei ollut lainkaan, ja Karnainen sulki sen viimeisen kerran ja viskasi sitten mahdollisimman kauas; kuului vaimea rämähdys, joka kaikui hieman. Karnainen tunnusteli luolan seinää ja löysi lattianrajasta itsensä kokoisen syvennyksen. Sinne hän hivuttautui makaamaan ja sulki silmänsä. Oli yhtä pimeää, pitipä niitä auki tai kiinni. Ja hiljaista. Kuin avaruuden tyhjiössä, missä oli vain kaukaisten tähtien kelmeä valo ja missä ääni ei kulkenut. Kuin ennen alkuräjähdystä, ennen kuin aikaa ja tilaa tai mitään ääntelevää olikaan. 

Ja kylmyys hiipi kallion seinämistä ja syleili luolassa makaajaa, eikä kiven kosteus kostuttanut hänen kurkkuaan, ja noin kuudenkymmenenseitsemän pimeän tunnin kuluttua saapui vihdoin täydellinen hiljaisuus.

----------
 
Kirjoittajan huomautus: Jos etsitte käsiinne Kaupunkiuutiset- tai Kaarinan Uutiset -lehden uusimman numeron, saatatte löytää sieltä jutun otsikolla "Luolatutkijan matkassa maan alla". Juttua varten todellakin laskeuduin Luolamiehen blogia pitävän Tuomo Kesäläisen seurassa Turun Luolavuoren luolaan, joka jäi kummittelemaan mieleeni pitkäksi aikaa. Ja kun asiat jäävät kummittelemaan, on olemassa yksi ainoa tapa toimia: kirjoittaa niistä (lehtiartikkelin lisäksi) novelli.

torstai 4. kesäkuuta 2015

Two Wicked Elegant Warlords with the Same Birthday


There aren’t loads of Wicked Elegant Warlords in the history of Finland – and of those few, two were born in the same day. Fourth of June. Only that the one aristocratic marshal would celebrate his 148th and the other his 417th birthday.

Everyone in Finland knows or should know the younger of them. Since he’s still either a demigod or the Devil for many Finns – due to the bloody Civil War in 1918, in which he commanded the winning, bourgeois side – it seems often impossible to talk about him as a historian. (Who am I kidding: half as a historian, half as an obsessive Wicked Elegant Warlord fetishist.)

Anyway, Gustaf Mannerheim was born in a noble family that lived in a beautiful white manor. After his father had run away and left the family with financial problems, young Gustaf was sent off to become a Russian army officer (since Finland was a province of Russia in that time). He lived in the glorious city of St Petersburg in many years, leading a luxurious life that caused him debts; the Russian army tradition of the “art of war”, or the sophisticated officer culture, affected him deeply. He also got married, but the marriage didn’t last. This was apparently because of his numerous affairs with other women. (And/or men.)

When Czarist Russia became the Soviet Union, Mannerheim exiled to Finland, where he practically started the civil war against the rioting Reds and, during the war, became known of his ruthless ways. By his order, Reds were executed without a trial and shoved to concentration camps (a practice which he repeated during the WWII, this time with Russians and Karelians).

Although he has later become a national symbol in Finland, he was neither universally accepted even by the early Finnish patriots (to whom he was still a Russian general) nor himself quite comfortable in Finland. He never learnt to speak Finnish well, since the language of the Finnish aristocracy was Swedish, and still in the 1930s – when he already had become a field marshal – he cursed Finland as the “land of the semi-gentlemen” and wished he had never come there.

If there was ever a leading principle in Mannerheim’s life, it had to be the love for the aristocratic lifestyle and loathing every kind of “ideology of the masses” – to which he counted Nazism too. This, however, didn’t prevent him to be friends with the Nazi Marshal Göring, another eccentric aristocrat. And if he knew that the right-wing populists have made him their mascot, he sure as hell would roll around in the sand of the Hietaniemi Cemetery.

And the other evil marshal? Åke Tott was the grandson of the “Mad King of Sweden” Eric XIV and his common-born queen Karin. When Åke was still very little, his parents had to exile because they had been on the wrong side in a political rabble. His father died on the journey, and young Åke and his mother returned to their home manor in Finland.



When Åke was thirteen or fourteen, he studied in Uppsala University; only that he was more interested in fighting and mischief than studying. It’s no wonder that he was quite soon sent to war, in order to become a warrior – something that so obviously suited him much better than bookishness.

In the Thirty Years War Tott commanded Finnish cavalry and progressed quickly in officer ranks. His king and cousin Gustaf II Adolph called him “The Snowplow” because of his brutal and courageous way to fight: Tott rode in the front of his men straight towards the enemy lines, breaking them for the infantry like a huge snowplow. In his battle flag he had a skull and roses, which is classical symbolism for the hero’s immortal fame and which also carries a pun: Tott sounds like the German word for “death”. He also owned several manors in his homeland.

Tott definitely “lived fast and died young”, which of course was suitable for an aristocratic warrior of the period. When 35 years old, he had been wounded several times, caught tuberculosis and suffered from gout. He was simply not able to perform alone the duties of a field marshal that ruled an occupied region. And what he did? He gave up his whole military career rather than submitted his proud self to collaboration with others.

Tott didn’t live many years after that, but when he had died, his funeral convoy was over 4 kilometres long. His second spouse Christina Brahe never remarried, and she ordered a large beautiful marble monument for her husband – one of the largest Baroque monuments in Scandinavia. If you go to the Cathedral of Turku, you can still see it there, standing proudly against time.