keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Prose Ballad Time: Ylioppilas Karnaisen outo katoaminen



Ylioppilas Karnainen katosi vappuyönä eikä häntä milloinkaan enää nähty.

Oikeastaan hänen katoamisensa huomattiin vasta vapun jälkeisen päivän aamuna, kun hän ei ilmaantunut läsnäolopakon rasittamaan ryhmätyöseminaariin eikä kukaan tiennyt, missä hän oli. Kun häntä ei näkynyt seuraavankaan päivän seminaarissa, tai sitä seuraavan päivän luennoilla, ja hänen puhelimensa oli mykkä, oppiaineen lehtori päätti yhdessä ryhmätyötovereiden kanssa tehdä hänestä katoamisilmoituksen poliisille. 

He tosin tiesivät jo etukäteen, ettei siitä olisi mitään hyötyä; laihojen määrärahojen kiusaama poliisi saattoi keskittyi vain muutamaan asiaan kerrallaan, ja yleensä ne asiat olivat julkisen juopottelun kitkeminen ja ylinopeutta tai valoitta ajavien sakottaminen.

Muutama toveri oppiainejärjestöstä muisti nähneensä Karnaisen viimeisen kerran vappuaaton iltana noin kello seitsemältä, kahdeksalta tai yhdeksältä. Kukaan ei muistanut tarkkaan; erinäisillä nautintoaineilla saattoi olla osuutta asiaan, ja olihan haalaripukuisella kansalla ollut paljon muutakin tekemistä kuin valvoa joka ikisen yksilön mukana kulkemista. Kuten leikkiä tukkihumalaa ja muita hauskoja seuraleikkejä, ja puida sitä, kuka oli milloinkin seurustellut tai maannut kenenkin kanssa. 

Kukaan ei muistanut kuitenkaan, että Karnainen olisi sanonut kenellekään lähtevänsä tai että minne hän olisi lähtenyt. Jos joku olikin nähnyt hänen lähtevän, hän oli otaksunut Karnaisen menevän vain kotiinsa tai muuhun vastaavaan paikkaan.

Kukaan ainejärjestöläinen oikeastaan tuntenut Karnaista kovinkaan hyvin. Kirjatenteissä hän oli aina pärjännyt poikkeuksellisenkin hyvin – kuten lehtorit tiesivät kertoa – mutta ryhmätöissä hänellä oli ollut tapana vaieta täysin, ja siksi hän oli useat pakolliset ryhmäseminaarit selvittänyt välttävin tiedoin. Eräs lehtori oli ollut omien sanojensa mukaan hieman huolissaan hänestä: oliko hän masentunut, kun vaikutti aina niin omiin ajatuksiinsa sulkeutuneelta ja otti harvoin osaa keskusteluun, ja silloinkin lyhyin ja kankein lausein? Eikö sellaiselle epäsosiaalisuudelle ollut oma mielisairausdiagnoosinsakin? 

Lisäksi Karnainen palautti usein tehtävänsä myöhässä, tuli luennoille myöhässä, ja joka ainoasta tentistä hän lähti viimeisenä. Opiskelutoveritkin tuntuivat järjestään ajattelevan Karnaista ”sinä vähän outona tyyppinä”. Ei hänellä ollut varsinaisia vihollisia – jos jollakulla olisi käynyt mielessä, että hän olisi voinut joutua rikoksen uhriksi – mutta hän ei tuntunut olevan vähäisessäkään määrin kiinnostunut muista ihmisistä. Hän ei ollut edes missään sosiaalisen median palvelussa, mikä sekin oli saanut lehtorit huolestumaan. Olihan joustava verkostoituminen yhtä olennainen nykyihmisen eloonjäämistaito kuin itsensä esiin tuominen.

Kukaan ei siis todellakaan ollut nähnyt, kuinka Karnainen oli koleana vappuaattona noin kello 19.20 kääntynyt ja kävellyt pois puistosta, missä opiskelijat juhlivat äänekkäästi. Hän oli kävellyt ja kävellyt, ja kaupunki oli muuttunut hänen ympärillään ensin idylliseksi omakotitalojen esikaupungiksi, sitten betonisten kerrostalojen lähiöksi. 

Hän oli kävellyt, kunnes oli saapunut louhikkoisen kalliomäen alle. Pysähtymättä hän oli noussut ylös mutkaista kivistä polkua lohkareiden lomassa, kunnes oli saapunut suuren kalliohalkeaman kohdalle. Halkeama oli lähes joka suunnasta piilossa lohkareiden takana. 

 
Sinne Karnainen oli astunut sisälle, ja kun halkeama hyvin pian kapeni ja madaltui, hänen oli ryömittävä. Kylmää ilmaa huokui häntä vasten, kosteus kasteli hänen kämmenensä kuin kyynelet. Halkeama oli välillä katostaan avoin, niin että valoa lankesi hieman sisään, mutta koskaan se ei valaissut puoliakaan onkalosta, ja pian sekin valo katosi. Karnainen eteni hitaasti, kielekkeistä ja rosoista lattiaa myöten, itsensä kokoisessa tilassa. Hän ryömi yli kaksikymmentä minuuttia, monta kymmentä metriä maan sisälle, mutta sitä hän ei tiennyt; täydellinen pimeys sokaisi sekä ajan- että etäisyydentajun.

Tuntiessaan edessään umpikujan Karnainen kaivoi taskustaan puhelimensa. Kenttää ei ollut lainkaan, ja Karnainen sulki sen viimeisen kerran ja viskasi sitten mahdollisimman kauas; kuului vaimea rämähdys, joka kaikui hieman. Karnainen tunnusteli luolan seinää ja löysi lattianrajasta itsensä kokoisen syvennyksen. Sinne hän hivuttautui makaamaan ja sulki silmänsä. Oli yhtä pimeää, pitipä niitä auki tai kiinni. Ja hiljaista. Kuin avaruuden tyhjiössä, missä oli vain kaukaisten tähtien kelmeä valo ja missä ääni ei kulkenut. Kuin ennen alkuräjähdystä, ennen kuin aikaa ja tilaa tai mitään ääntelevää olikaan. 

Ja kylmyys hiipi kallion seinämistä ja syleili luolassa makaajaa, eikä kiven kosteus kostuttanut hänen kurkkuaan, ja noin kuudenkymmenenseitsemän pimeän tunnin kuluttua saapui vihdoin täydellinen hiljaisuus.

----------
 
Kirjoittajan huomautus: Jos etsitte käsiinne Kaupunkiuutiset- tai Kaarinan Uutiset -lehden uusimman numeron, saatatte löytää sieltä jutun otsikolla "Luolatutkijan matkassa maan alla". Juttua varten todellakin laskeuduin Luolamiehen blogia pitävän Tuomo Kesäläisen seurassa Turun Luolavuoren luolaan, joka jäi kummittelemaan mieleeni pitkäksi aikaa. Ja kun asiat jäävät kummittelemaan, on olemassa yksi ainoa tapa toimia: kirjoittaa niistä (lehtiartikkelin lisäksi) novelli.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti