maanantai 31. elokuuta 2015

Poetry Time: Kesän viimeiset runot



 Pyhän Laurin kyynelet

Kun ajoin yön halki, lähenevien metsien halki,
kohti Pyhän Laurin kirkkoa kaukana kaupungin valojen takana
– ajattelin eloonjäämistä ja sen toista vaihtoehtoa,
piittaamatonta nautinnonhalua
ja vihdoin puhdasta vihaa.
Oliko toinenkin puoli jo kypsynyt?

Vanhempani olivat väärässä, kun sanoivat kolmivuotiaalle minulle
mitä voi paahtaa ja mitä ei.
Tiedoksi: jos on tullut kastetuksi Pyhän Laurin kirkossa,
voi välttää tulemasta haudatuksi Pyhän Laurin kappeliin
jos sattuu saamaan kimppuunsa sadat omat miehet,
jotka eivät ole saaneet kalleuksista osaansa
ja joilla on nälkä.

Elävältä liekitetty marttyyri,
kaikkien tulen käsittelijöiden suojeluspyhimys.
Minä synnyin Pyhän Laurin päivän aatonaattona,
puoli tuntia ennen kuin aurinko saavutti lakipisteensä.

Kun ajoin yön halki, loputtomien lehtojen halki,
tutkimattomia polkuja pitkin aina aamuun saakka,
taivaalla kipinöi tähdenlentoja
joita sanotaan Pyhän Laurin kyyneliksi,
ja tuliharjainen Leijona hehkui auringon paikalla.




Suvun ylpeys

Te olette tänään kokoontuneet
juomaan itseänne pöydän alle
Sen lapsen kunniaksi, jonka nimeä tuskin aiemmin muistitte
Ensi kertaa elämässänne ehkä katsotte
minua kahta kertaa, ettekä nytkään
minun silmiini

Suvun ylpeys ja isänmaan toivo,
kansakunnan valittua valiojoukkoa.
Kynttilä vetää harmaita perhosia puoleensa,
ja sen hehku myös sammuu puhaltamalla.

Siksi lupaan olla yskimättä verta
vastapestyihin pitsiliinoihin.
Lupaan pestä niin kauniit kasvoni noesta,
nyt kun vielä voin
ja nyt kun ne ovat vielä sileät ja pehmeät.

Ei teidän tarvitse tietää, että
ennen kuin vuosikymmen vaihtuu
te pidätte hautajaiset ilman ruumista.
Ja minä lupaan, että
en milloinkaan tule ovienne taakse
järkyttämään viattomia lapsianne.

Kehukaa nyt sitten olevanne samaa sukua
nyt kun vielä haluatte.


Sydän

On todistettu, että minulla oli joskus sydän:
synnyin sellaisen kanssa, kuten muutkin.

Ei enää. Se on haudattu
piikkihernepensaiden alle, umpikujan päähän,
lapsuuteni kylän autiotilan viereen.
Itse minä sen revin irti, sillä se painoi liikaa,
se keräsi turhan paljon lyijyä.
Syntymävika vaiko tehtaiden tai vesilaitosten, kuka tietää.

Mitä tekisinkään lihapalalla,
kun sen tilalla on tikittävä soittorasia?
Puhdasta kultaa ja rubiineja,
sillä timantit kuitenkin värjäytyisivät verestä.
Ja sen voimalla minä pystyn kahlaamaan kuohuvan joen halki,
eikä siinä koskaan ole sivuääniä.

Kun siis itket rintani kylmyyttä, sanot samalla
että näkisit minut mieluummin kärsimässä lyijyisen lihapalan kanssa.
Mene hirteen!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti