perjantai 21. elokuuta 2015

Prose Time: Harmaarotta


Näin Turku Priden jälkimainingeissa: novelli vähän erilaisesta todellisuudesta. Varoituksen sana väkivallasta ja naisvihamielisistä henkilöistä. / Now that we have celebrated Pride in Turku, it's time to post a story about a whole different world. One in which glittering peacock-boys defend their proud manliness against all kinds of unmasculine heteros who apparently just haven't met the right man yet.


Harmaarotta

Kiillotin saappaat ja vedin ne jalkaan. Katsoin itseäni eteisen peilistä. Nahkahousut korostivat hienosti mun takapuolta ja reisien muotoja, ja uuden hopearaidallisen kauluspaidan leikkaus imarteli mun hartioita. Punainen kimalteleva huivi sopi sen kanssa täydellisesti, samoin sen alla roikkuva kultaketju. Rajasin vielä mun silmät mustalla kajalilla ja pyyhkäisin vähän vaaleaa puuteria poskille, ennen kuin olin valmis lähtöön. Taskuveitsi ja nyrkkirauta kyyhöttivät valmiina nahkatakkini taskun pohjalla. Ei jumalauta kun näytin kovalta jätkältä. Oikealta miehiseltä mieheltä.

Isä istui salongissa lukemassa lehteä ja vastasi minulle sotilaallisella kädenheilautuksella nähdessään mun lähtevän. Ihan varmaan se oli salaa ylpeä pojastaan. Mä pystyin kuvittelemaan, miten se saattoi joskus jonkun vasemmistopoliitikon kanssa istuessaan jaaritella siitä, miten yhteiskunnan täytyi kehittyä suvaitsevampaan suuntaan ja miten sivistyneen järkevän miehen oli hyväksyttävä myös toisenlaiset ihmiset. Mutta eipä se koskaan ollut tehnyt mitään pannakseen poikansa kuriin.

Koko jengi odotti mua puiston laidalla: punapäinen Marcus, entistäkin treenatummalta näyttävä Julius sekä tietenkin Tammiojan veljekset Anton ja August, joista jälkimmäistä kutsuttiin pelkästään Tammiojaksi ja edellistä Lihasauva-Tammiojaksi. Koska maan talous oli siinä jamassa kuin oli, vanhemman Tammiojan liiketoimet eivät menestyneet eikä hänellä ollut varaa maksaa poikansa jalkovälileikkausta. Asialla oli tietenkin omat hyvät puolensa.
”Tuo löysi jostain niin jumalattoman kangen, että ei varmaan mahtuisi edes sinun sisuksiisi”, Marcus naureskeli minulle osoittaen Augustia, joka heilautti nahkatakkinsa auki: sillä ei ollut lainkaan housuja, vain ainakin 30 senttiä pitkä proteesi paikoilleen vyötettynä. Vislasin hyväksyvästi.

Meillä oli kaikilla mustat niitti- ja strassinahkatakit, housut ja saappaat sekä jotain punaista kaulan ympärillä. Mulla ja Antonilla oli enemmän tai vähemmän kimaltava huivi, Augustilla pöyheä rusetti, Marcuksella kravatti ja Juliuksella höyhenpuuhka. Kaikilla meillä oli hienot pienet leukaparrat – viikset näyttäisivät vain hölmöiltä näin nuorilla. Ketjuilla, joita roikkuivat meidän ranteista ja kauloista, oli toinenkin tehtävä kuin näyttää siistiltä: ne saattoi irrottaa nopeasti ja käyttää niitä tappoaseina. Tiesin myös, että kaikilla oli oma taskuveitset ja nyrkkiraudat mukanaan.
”Okei, jätkät, mennään”, sanoin. Koska mä olen upseerin poika, johtajuus on jotenkin langennut mulle.

Me marssittiin läpi puiston, kävelytietä pitkin, hylättyjen teollisuushallien ohi, hiljaisen rakennustyömaan kautta seuraavaan puistoon. Vastaantulijoita oli yllättävän vähän, mutta useampi kuin yksi väisti kadun toiselle puolelle. Kaikki tiesi, että me hallittiin koko kulmakuntaa ja jotka ei tienneet, ne pystyi arvaamaan. Ja että piti olla hölmö, jos meille lähti päätään aukomaan. Melkein toivoin, että joku olisikin tullut aukomaan päätään – me oltiin kaikki tyhjennetty jo vähintään pari kaljatölkkiä ja alettiin olla just parhaassa tappovireessä. Me istuttiin lopulta taipuneiden pajunrunkojen alle, vähän sivuun kävelytiestä, ja sytytettiin pikkusikarit.

Julius zoomaili ympäristöä seisaallaan kalja kädessä. Äkkiä se innostui silminnähden.
”Hei katsokaa”, se sanoi kuiskaten. ”Tuolla menee hetero! Ihan selvä!”
Sekunnissa me kaikki oltiin ylhäällä ja tähyiltiin Juliuksen osoittamaan suuntaan. Kyllä vain. Sen olisi tunnistanut jo kävelytyylistä. Sellainen laahustava ja veltto, ryhditön. Kun katulampun valo ylti sen naamalle, me nähtiin se vähän liiankin hyvin. Koko sen olemus suorastaan kirkui koko maailmalle, mikä se oli. Vitun hetero. Harmaarotta. Sardiinipoika. Verimulkku. Piukkaperse. Siitosori. Pehmo. Sillä oli just sellaiset kuteet niin kuin niillä aina on: kuluneet farmarihousut ja joku vitun hernekeitonvihreä huppari, eikä yhtä ainutta korua tai edes kaulaliinaa. Mä en voi tajuta, miten kukaan jätkä kehtaa liikkua niin nöösin näköisenä julkisesti. Ja jumalauta, sellaisia ei meidän kulmilla kaivattu.

Se huomasi meidät liian myöhään. Niin myöhään, että me saatiin se kiinni ihan helposti, parilla juoksuaskeleella.
”Oletko tyttöystävän luokse menossa tai jotain?” Anton sihisi ja nuolaisi huuliaan. Marcus imitoi osuvasti perusheteron ilmeetöntä naamaa ja velttoa liikehdintää. Se otus näytti tosi pelokkaalta, no toisaalta se oli mikä oli. Seura tekee kaltaisekseen, kaikkihan sen tietää. Me raahattiin se nokkospuskien taakse ja August tirvaisi sitä kunnolla nenään. Se ei ehtinyt edes pudota ennen kuin Juliuskin mätti sitä pataan. Ja Marcus. Se läsähti komeasti perseelleen ja mä potkaisin sitä mahaan. Sitä ei tarvinnut edes pidellä paljoa kiinni, mä pystyin ihan helposti leikkaamaan siltä housut auki veitsellä. Surkea vikisijä. Mä olen joskus miettinyt, mikä tulee ensin – alkaako jotkut tunkemaan kaluaan naisiin ja muuttuu siitä niiden kaltaisiksi, vaatimattomiksi ja selkärangattomiksi, vai onko jotkut luonnostaan niin vailla miehistä hehkua, että ne alkavat tunkea kaluaan naisiin kun kukaan itseään kunnioittava mies ei jaksa niitä.

Tartuin sitä heteroa leuasta ja katsoin sen naamaa – sormissani oli vähän verta kun veitsi oli leikannut sen ihoa, mutta toisaalta se varmaan tykkäsikin verestä. Ja sen nenästäkin valui komeasti verta. Kaluni oli jo alkanut seistä.
”Sinä olet ihan liian nätti hiehojennussijaksi”, kuiskasin. ”Hei jätkät, eikö olekin ihan liian nätti?”
Muu jengi vastasi innostuneella päännyökyttelyllä. Kaikki tiesivät, mitä piti tehdä. Me pantaisiin se normaaliksi miehiseksi mieheksi.

* * *


Olen mä joskus miettinyt, onko mitään järkeä käydä tällä tavalla porukalla jonkun yksittäisen jätkän kimppuun. Mutta toisaalta – ne joita me tuolla tavalla hakataan on yleensä joko joitakin kusipäitä jotka sellaisiksi tiedetään, tai sitten heteroja. Ei miehen kuulu olla sellainen harmaarotta. On Luonnon tarkoitus että mies on kaunis sukupuoli, niinhän se on kaikilla eläimilläkin, joilla sukupuolet erottuvat. Riikinkukot ja sinisorsat, peurat sarvineen ja leijonat harjoineen. Niinhän ihmisistäkin vain urospuolisille kasvaa parta, viikset ja rintakarvat. Ja mitä siitä edes tulisi, jos kaikki olisivat heteroja? Koko maailmahan hukkuisi ihmisiin, jos eri sukupuolet parittelisivat keskenään ihan holtittomasti. Ja millaisia poikia nainen pystyisi muka kasvattamaan? Nääh, poikien pitää herkässä iässä välttyä naisten pehmentävältä vaikutukselta, kaikki sen tietää.

Sitten me kuultiin poliisin sireeni. August veti kiireesti sauvan ulos ja pyyhkäisi sen puhtaaksi verestä ja paskasta ennen kuin kätki sen taas takkinsa alle. Anton potkaisi sitä harmaarottaa vielä kerran suoraan naamaan ennen kuin me häivyttiin. Me juostiin puiston poikki, hypättiin puron yli ja hävittiin hiljaiselle rakennustyömaalle just ennen kuin kytät ehti paikalle. Ei me jäätäisi kiinni. Ei olla koskaan jääty. Me ollaan kaikki hyvämaineisista perheistä eikä kukaan tuomari oikeasti halua tuhota sellaisten poikien elämiä. Ja kyllähän kaikki sen ymmärtää, ettei kukaan normaali mies pysty katsomaan jotain heteroa ilman että aggressiot herää. Se nyt vain on niin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti