tiistai 29. syyskuuta 2015

Häijyjen eleganttien sotaherrojen ylivertaisuudesta



Suuren soturin tunnistaa siitä, että hänellä on jokin liikanimi. Pike oli Herhiläiskuningatar. [ - - ] Eikö se ole sanonta: vihainen kuin ampiainen? Ja herhiläinen on sentään näistä vihaisista hyönteisistä kaikkein isoin ja häijyin. Ei tippaakaan hunajaa, vain polttelevaa myrkkyä. No, Pike oli yhtenä hetkenä hyytävän korrekti meriupseeri, seuraavana raivoava ja raateleva mielipuoli.
(A. Kelosaari: Herhiläiskuningattaren siivet)


Kuten ehkä tiedätkin, luet parhaillaan Nova 2015 -kirjoituskilpailun pronssimitalistin ja Keskiaikaisen mininovellikilpailun kunniamainitun muistikirjaa. Sitä tosin et välttämättä tiedä, mikä näitä kahta palkittua novelliani yhdisti.

Vastaus on – clock/steam/cyber/whatever-punkin alagenreen kuulumisen ohella – häijyt elegantit sotaherrat. Nimittäin sellainen keskeisenä henkilönä. Koska jo seistessäni lavalla Atonova 3 -tapahtumassa lipsautin palvoneeni mainitunlaisia henkilöitä jo kultaisista teinivuosistani lähtien, lienee parasta avautua tästä rakkaussuhteestani.

Häijy Elegantti Sotaherra, HES, hessi. Lajia esiintyy niin historiassa kuin fiktiossa, vallankin spekulatiivisessa sellaisessa, mutta varsin vähän nykypäivän reaalimaailmassa – asialla saattaa olla jotain tekemistä eleganssin ja estetiikan yleisen rappion kanssa. Olen kirjoittanut tähän virtuaaliseen lokikirjaani aiemmin kolmesta yksittäisestä hessistä: nuo tekstit löytyvät täältä ja täältä.

Hessin häijyys tarkoittaa yleensä ylimielistä/kiivasta/julmaa/oikukasta/muuten vain hankalaa luonnetta. Hänelle johtajuus on synonyymi pelon herättämiselle ja yleiselle autoritaarisuudelle ja alaiset pelkkä kasvoton lauma – ajasta ja paikasta riippuu, tarkoittaako tämä esimerkiksi näiden teloittamista kevyin perustein. Eleganssin ulkoisia tunnusmerkkejä ovat tietenkin tahraton univormu, kiiltävät saappaat, hyytävä kohteliaisuus, huolella vahatut viikset ja niin poispäin, mutta pohjimmiltaan HES:in E merkitsee asennetta. Kopeuden tuomaa sädekehää, joka erottaa sotaherran tavallisesta kuolevaisesta. Halua tehdä jopa tappaminen – varsinkin se – aistillisesti, tyylillä. Siksi hänestä on upseerikin tullut.

Eri hessien tiedetään mm. ajavan kultaisilla vaunuilla ja väistävän vain kuninkaallisia, keräävän eksoottisia kidutuslaitteita, tilaavan kölninvettä ulkomailta valtion rahoilla, viilaavan hampaitaan teräviksi, ja pyytävän teloittajiaan ampumaan häntä rintaan, jotta kauniit kasvot säästyisivät.

Hessi ei tietenkään ole kovin pidetty alaistensa tai vertaistensa keskuudessa. Tästä huolimatta tai tämän vuoksi hän harvemmin on täysin kyvytön – hän on todennäköisesti vielä suurempi pelonaihe vihollisen kuin omien keskuudessa. Kuten alun sitaatissa tuli esille, hesseillä tapaa olla kaikenlaisia jänniä lempinimiä aina Pohjolan Lumiaurasta lähtien. Hessi pitää usein eläimistä enemmän kuin ihmisistä; hän esim. saattaa vaatia alaisiaan puhumaan koirastaan ”hän”-muodossa tai harrastaa kaikenlaisia kauniita ja tappavia olentoja (mm. kissaeläimiä).

Hessi on pimeän puolen romanttinen sankari. Traagisuutta lähestyvä hybriittinen yli-ihmishahmo (tai mistä lajista nyt onkaan kyse; herranjestas, elämäni ensimmäinen ja siis ikuisesti tärkein hessi sieltä kultaisilta teiniajoiltani ei ole ihminen), joka nostaa itsensä ylhäiseen yksinäisyyteen muiden yläpuolelle. Onko hessi narsisti tai sosiopaatti? Totta helvetissä. Juuri siksi hän on päähenkilönä niin innostava. Hän on täydellisen vapaa ns. normaaleista tunteista ja kaikenlaisesta ”yhteisöllisyydestä”. Tästä hän tietenkin joutuu maksamaan oman hintansa.

Tätä kirjoittaessani on kulunut myös kymmenen vuotta siitä, kun julkaisin ensimmäisen hessinovellini internetin ihmemaassa. Silloisesta fanifiktiosta olen siirtynyt historiallisten hessien fiktionalisointiin sekä ihan omien sotaherrojen ja -herrattarien keksimiseen, mutta kun katson vuosikymmenen takaista itseäni kirjoittamassa sadistisesta avaruushessistä palvovan rakastajan näkökulmasta… voin vakuuttaa, että pohjimmiltaan mikään ei ole muuttunut.

Kohottakaamme siis konjakki-, samppanja- tai mausteviinilasilliset sen kunniaksi.

maanantai 14. syyskuuta 2015

Review: Naurua, pornoa ja inhorealismia



Mikael X. Messi: Kootut teokset. Lempo Kustannus 2015.
 
 Kun luin Mikael X. Messin novellin ”Arpi” antologiasta Tuska ja hurmio (Turbator 2011) viehätyin oitis kirjoittajan tavasta rypeä saastassa. Alamaailmaan sijoittuva pornografinen inhorealismi ei kuitenkaan merkinnyt pseudosyvällistä instant-angstia, saati (herra paratkoon) vulgaaripostmodernia jaaritusta kaiken turhuudesta. Päinvastoin: Messin tyyli on pikemminkin groteskia, ja nimenomaan sellaista rabelais’laista groteskia, jolle hilpeän elämänhaluinen nauru on läheisempää kuin itku.  

Toisaalta Messissä on paljonkin samaa kuin Virginie Despentes’ssa, joka vastaavalla tavalla käyttää hyödykseen pornoa, inhorealismia ja roskaestetiikkaa rakentaakseen niistä jotain erityistä. (Onko tullut sanottua, että Despentes on yksi lempikirjailijoistani?)

Kun siis sain kätösiini Messin Kootut teokset, en aivan lukenut koko neljän romaanin kunnioitettavaa nivaskaa yhdeltä istumalta – peräti kaksi näistä romaaneista sen sijaan, todistettavasti, kyllä. Kirjoittaja sanoo jälkisanoissaan, että haluaa ”saada lukijan säikähtämään omaa kiihottumistaan”. Säikähtämisestä en tiedä, mutta kiihottumista enemmän nämä mustat slapstick-komediat naurattavat. Sellaisina ne ovat oivia esimerkkejä groteskin, koomisen ja eroottisen pyhästä kolminaisuudesta.

Oikeastaan Messin romaanit edustavatkin burleskia sanan alkuperäisessä merkityksessä (rivo parodinen ilveily)! Parodian kohteena ovat lähinnä dekkarit tai Quentin Tarantino-tyyliset alamaailmaelokuvat, ja tätä parodia-efektiä korostaa pornon lisäksi tapahtumien sijoittaminen Turun lähiöihin, Maskuun ja Mynämäelle.

Yksi näiden romaanien iloittavimmista puolista ovat henkilöt. He ovat toisaalta tyypiteltyjä (uraohjukset, viiden pisteen luuserit, sikamaiset poliisit, kovakasvoiset tarjoilijat, mahtimiesten palkintonaiset), toisaalta hyvinkin todentuntuisia: suurimman osan heistä voi nähdä silmissään, vaikkei heitä edes paljoakaan kuvailla! Aivan kirotun herkullisia hahmoja joka tapauksessa.

Messin kirjojen naiset ovat toistuvasti järkevämpiä kuin miehet, sovinistit saavat aina lopulta nenilleen, kuka tahansa voi päätyä naimaan ketä tahansa sukupuoleen katsomatta ja kaikkien himot esitetään yhtä toteavasti. Kirjailija itse kerran Cosmic Comic Cafen pöydässä naurahti epäilevästi ajatukselleni antiseksistisestä pornosta – hänen omat tekstinsä ovat silti odottamattoman lähellä sellaista.

Messi kirjoittaa rehellisesti roskaa ja kunnianosoitusta roskakirjallisuudelle. Mitään kovin syvällistä näistä teoksista ei ole löydettävissä, mutta eipä tarvitsekaan. Joskus on hyvä nauttia yhtä häpeämättömästi viihteestä viihteen vuoksi kuin Messin kirjojen henkilöt seksistä seksin vuoksi.