torstai 22. lokakuuta 2015

Prose Ballad Time: Kuolleet miehet eivät lyö


Lokakuu etenee ja kekrin ja halloweenin (ja Oranssien Lyhtyjen Korttelin) aika koittaa, joten laskeudutaanpa vielä edellistä postausta syvemmälle makaaberis-dekadentteihin tunnelmiin. Siispä: aina ihastuttavaa nekrofiilistelyä, olkaa hyvät!






Kuolleet miehet eivät lyö

Olenko minä sairas? Yksikään psykiatri ei ole koskaan tutkinut mieltäni, mutta minulle ei ole tapahtunut mitään sen pahempaa, ettei sitä olisi tapahtunut ehkä joka neljännelle kadulla vastaan kävelevälle ihmiselle, ainakin naispuoliselle. En ole koskaan työskennellyt hautaustoimistossa, en patologian osastolla tai muuta vastaavaa. Hautausmaan rauhassa olen kuitenkin aina viihtynyt, erossa kiireisestä maailmasta. Silloin olen myös ymmärtänyt kerta kerralta paremmin, miten banaalia elossa oleminen pohjimmiltaan on. Nykyaikana puhutaan oravanpyörästä ja miten se kahlitsee ihmisiä, mutta ei ymmärretä sitä, että sitä itse elämä on: pyörittää loputonta kehää syömällä ja kuluttamalla ja pudottamalla jätteet lähimpään käymälään ja taas syömällä. Itse kuitenkin kaikessa arkipäiväisyydessäni rakastan tätä noidankehää liikaa ollakseni katkaisematta sitä omalta kohdaltani.

Olenko minä sairas? Olenko pakkomielteinen, koska yö toisensa jälkeen lähden liikkeelle, autoni takakontissa lapio, hakku, sorkkarauta ja teräsleikkuri? Mutta ymmärrättehän: sitä intohimo on! Ettekö te koskaan ole tunteneet epätoivoista himoa pelkästä ajatuksesta, että pääsisitte… no, niin, ja olleet valmiita tekemään aivan mitä tahansa himon toteuttamiseksi? Sitä paitsi suurimmat kipinät syntyvät eroista, vastakkaisuudesta, niin kuin sähkömagnetismissakin; ja olisiko tässä maailmassa merkittävämpää eroa ja vastakkaisuutta kuin elollinen ja eloton? Siksi olen kävellyt lukemattomina öinä hautausmailla ja etsinyt liljojen ja kallankukkien tuoksua; kaivanut esiin luita ja hyväillyt itseäni niillä, työntänyt niitä sisääni – ainakin ne ovat aina kovia – ja suudellut palsamoitujen ruumiiden herkkää ihoa. On aina erityisen ihanaa, jos kuollut liha omaa elävää lihaani vasten sattuu olemaan syystä tai toisesta erityisen kylmää, se tekee rakastajastani ikään kuin vielä enemmän kuolleen ja korostaa elävyyttäni; vahinko, että routaisen maan kaivaminen on kaikkein vaikeinta.

Olenko minä sairas? Jos oletamme normaaliksi sen, että tahtoo välttää tuskaa, loukkaukset mukaan lukien – tuskinpa minua normaalimpaa on missään. Sillä kuolleet miehet eivät lyö eivätkä jätä… he vain makaavat kauniisti paikoillaan eivätkä sano mitään, kaikkein vähiten mitään loukkaavaa. Usein he vieläpä hymyilevät jatkuvasti, niin ettei edes maailman ammattimaisin miesmalli siihen pystyisi! Jos oletamme normaaliksi sen, että kaikki asiat menevät juuri niin kuin itse haluaa – enkö olekin normaalein ihminen, joka voi sinua kävellä vastaan? Kuolleet miehet ovat kaiken kieltämisen ja myöntämisen tuolla puolen, suostuvaisimpia kumppaneita mitä voi olla; ei mitään typeriä kompromisseja tai joustamista. Voin maata heidän syleissään niin kauan kuin haluan, eikä kukaan heistä valita, vaikka kävisin samana yönä monen muunkin sylissä. Minun ei tarvitse olla kaunis, ei nuori, ei sukkelasanainen, ei menestyvä; en olekaan mitään niistä. Mutta silti minulla on tarpeita, jotka on tyydytettävä, tai muutoin elämäni on ilotonta ja ankeaa ja saattaisin jopa masentua. Eikö minulla ole oikeutta olla onnellinen siinä missä muillakin? Kaipaan toisen ihmisruumiin kosketusta – mutta kavahdan elävän ruumiin lämpöä, sillä se muistuttaa minua aivan liikaa siitä, että se elää. Se liikkuu omia aikojaan, eli voi koska tahansa lähteä, lyödä, jopa tappaa. Se on elävä organismi, jonka biologinen tehtävä on tuon inhottavan elämän jatkaminen, eli kylvää siemenensä minuun kuin loispistiäinen viattomaan perhostoukkaan. Sitä ei tee mies, joka ei enää elä.

Olenko minä sairas? Minäkö? On kyllä totta, että minulla on ollut lukuisia rakastajia, vähän liiankin monta, laskujeni mukaan heitä on ollut tähän mennessä neljäkymmentäkuusi. En silti suinkaan hylännyt heitä kevytmielisestä nautinnonhalusta ja uutuudenviehätyksen häviämisen vuoksi, vaan koska en ole koskaan uskaltanut palata kahdesti samalle paikalle lapioideni ja sorkkarautojeni kanssa. Muistan kyllä heidät kaikki, ja usein heitä ajattelenkin käsi alushousujeni sisällä… Vanhin oli minua täsmälleen 256 ja puoli vuotta vanhempi, ja hänen kanssaan oli oltava hellä, tai muutoin hän olisi murtunut palasiksi; hänet löysin erään kirkon lattian alta. Nuorin oli vasta kuukautta aiemmin itsemurhan tehnyt herkkäkasvoinen nuorukainen, jonka haudan lapioin auki eräänä tuulisena lokakuun yönä. Vaikka nuoriahan he toisaalta ovat olleet melkein kaikki, kuudestatoista neljäänkymmeneenkahteen, miehiä parhaassa iässään. Osa vain on ollut pidempään nuoria kuin toiset – sillä kuolleet miehet eivät myöskään vanhene, vaan pysyvät aina sen ikäisinä kuin ovat olleet kuollessaan! He pystyvät siihen mitä moni elävä turhaan yrittää terveiksi elämäntavoiksi kutsutun itsekidutuksen avulla tai sitten botuliinin ja leikkausten kaltaisten vippaskonstien kautta.

Olenko minä sairas? Kykenisinkö esimerkiksi olemaan henkisesti kypsä tasapainoinen aikuinen sitoutumalla vapaaehtoisesti toisen ihmisen omistamiseen ja omistetuksi tulemiseen? Totta ihmeessä, en vain ole vielä löytänyt juuri sopivaa sulhasta itselleni. Sellaista, jonka voisin ajatella kantavani mukanani kotiin ja asettavani hellästi pakastearkkuuni, josta tulisi pyhä aviovuoteemme. Hänen vain pitäisi olla jotenkin erityinen; jospa jonain päivänä löytäisinkin jonkun hyvin kauan sitten hyvin nuorena kuolleen, joka olisi kuitenkin säilynyt niin hyvin, että hän kestäisi rajumpiakin hyväilyjäni. Niin paljon minä kunnioitan itseäni, etten voisi antautua jakamaan elämääni kenen tahansa jokapäiväisen kanssa.

En siis usko, että kukaan puolueettomasti ja järkevästi tapaustani tarkasteleva henkilö vastaisi myöntävästi kysymykseen, olenko minä sairas.

lauantai 10. lokakuuta 2015

Poetry Time: Murhaajasikermä



Se on sitten lokakuu ja peräti Suomalaisen Kirjallisuuden Päivä. Koska sentään viikko sitten avasin Turun Kirjamessuilla Varsinais-Suomen Runokimaran, en vain voi postata tänne nyt mitään muuta kuin runoja. Ja koska illat muuttuvat yhä pimeämmiksi ja halloween-aika lähestyy, en vain voi antaa teille mitään muuta kuin... *fanfaari* nipullisen kauhuleffojen ja erityisesti fiktiivisten ja puolifiktiivisten sarjamurhaajien inspiroimia runoja! Enjoy!



Modus Operandi

Tunnistatteko käsialani, ystävät?
Samanlaiset kierteiset kirjaimet aina,
niin tällä paperilla kuin kalvaassa lihassa
niiden kuolleiden, joita vain ammatti yhdisti.
Kyllä te tiedätte: minä se olen.

Tiedätte varmasti, milloin aloitin, ystävät
Seitsemän vuotta sitten, juuri tällaisena iltana
kun marraskuinen joki kiilui ensilumen keskellä,
sen kadonneen ja kauniin riivitty ruumis
löytyi kylmästä joesta, ja kaupunki kauhistui.

Niin, minä se olin, se mielipuoli, ystävät
Se hullu, jonka töitä kauhisteltiin lihakaupoissa
ja ravintoloissa, ja jota iltaisin pelättiin.
Minä sekin olin, jota yritettiin kautta maan
löytää liian rakastetun uhrin takia.

Tiedättekö jo, mikä minua ajaa, ystävät?
Miettikää, ja lukekaa valistuneita kirjojanne,
mutta minua ette tule sieltä koskaan löytämään,
vaan korkeintaan sen, ettei minua ole.
Arvatkaa nyt sitten, kuka on seuraava.

Ajatelkaa käsialaani, ystävät!
Kumpi käsi sitä saattaa luoda, ja
onko sen pitelemä ase joka kodissa?
Kenen vuoksi voi joka ikisenä syksynä
vuosien ajan peittyä ensilumi vereen?

Kiittämättömät

Minua syödään sisältäpäin
Olen jäänyt kaaoskoneiston väliin,
jo hävinnyt luonnon omassa säännöttömässä pelissä
Koko elämäni olen raahannut mukanani kahleita,
jotka ovat lihaa ja verta
Te kutsutte omianne lahjaksi ja rikkaudeksi

Minä en ole iloinen puolestanne
Te esittelette häpeämättä vahvoja raajojanne ja kaunista vartaloanne
Niin paljon on asioita, joiden olemassaolon huomaa
vasta kun niitä ei pian enää ole
Ja aivan liian usein ne ovat niin hauraita
että yhdellä vipuliikkeellä ne voi repiä pois

Te tuuditatte itseänne ruumiisiinne
kuin kehdossa keinuva lapsi
Mutta kehto on sidottu puunoksaan
ja minulla on saha!

Jo kymmeniä kiittämättömiä
lepää haudoissaan, kuka kuinkakin monena kappaleena.
Niin sinäkin saat kuusi tuntia aikaa, ja ehkä sen jälkeen
osaat loppuelämäsi joka ikinen päivä
ajatella edes hetken sitä, miten onnekas olet.

Ei kumpikaan käsi

Luojan pikku erhe tai kirous vastasyntyneen päällä
Irvokas ristiinkäännös, ehkä väärän kohdun hedelmä
Pieni ivahymy luonnon harmonialle
Poikkeus sääntöön, joka ei sellaista kaipaa

Vastakkaisen käden työt pienille käsilleni
Vanhat kyllä tietävät, miten kaikki muut tekevät
Katso, miten kaunista kirjoitukseni nyt on
kun väärä käsi sidottiin pöytään

Piirrän puolueettomia kirjaimia, siihen ei pysty
kukaan, joka on kasvanut niihin sisälle
Sillä oikealla kädellä kirjoitan silmien edessä
ja harkitsen huolella jokaisen viivan

Mutta aina joskus murtautuu se oikeampi esiin
Se, johon kulkevat suonet suoraan sydämestä
Sillä selkäydin kirjoittaa, järkeen ja järjestykseen taipumaton,
se johon on kaiverrettu syvimmät haluni

Jos vain malttaisit katsoa tarkkaan, hetken ajan,
miten lipsautan sen mikä olen! Mutta ei.
Et tunnista käsialaa murhaajan kirjeessä,
sillä tiedät, ettei tällaista tapahdu.

Äidin poika

En koskaan ollut tarpeeksi
sinun kyltymättömille toiveillesi,
anteeksi.
Ennen kuin makaamme kahdestamme
samassa haudassa, mitä voin tehdä?
Anteeksi,
olin pelkkä omien virheidesi kuva, liian elävä.
Mutta kuolleita ja kuolleista ovat kaikki nahkatyöni,
kädentaitoni jäljet,
taitojen, joita sinä ehkä joskus kiittelit.

Katso nyt tyhjillä silmilläsi sieltä tuolistasi,
jossa istut loputtomiin, valtaistuimellasi:
olenko epätäydellinen?
Tapahtukoon sinun syvin tahtosi,
ja pahin pelkosi, kun otan taas nylkemisveitsen
– minusta tulee parempi sinä kuin sinä koskaan olit.

Sinä luulit synnyttäneesi seimilapsen,
uuden liiton itsellesi, pojan isän paikalle.
Luulit maalanneesi taulun,
joka pysyisi ikuisesti tyhjänä, valkeana, puhtaana.
Anteeksi.

Ompelija

Tähän asti olen valvonut kellarissa
ja ommellut yhteen kauniimpia osia
kauniista esineistä, jota olen löytänyt.
Älä naura:
neulalla ja langalla tehdään nekin vaatteet,
joilla yritetään peittää pilaantuvaa lihaa.

Tuo hahmo likaisessa peilissä
en ole minä, ei se lapsi,
joka jokainen aamu heräsi peläten.
Tämä rumuus on valetta,
valetta on tämä näkemänne keho
joka on kuin huhtikuun liejuinen maa.

Minä katselen sitä mikä eteeni tulee,
ja kuten kuka tahansa, tahdon pukeutua kauneuteen
ja kuten kuka tahansa, tahdon päästä
ihailemieni nahkoihin.

Teidän, täydellisen materian, avulla kaikki muuttuu
ja neulalla ja langalla minä luon pelastukseni kokoon.