torstai 22. lokakuuta 2015

Prose Ballad Time: Kuolleet miehet eivät lyö


Lokakuu etenee ja kekrin ja halloweenin (ja Oranssien Lyhtyjen Korttelin) aika koittaa, joten laskeudutaanpa vielä edellistä postausta syvemmälle makaaberis-dekadentteihin tunnelmiin. Siispä: aina ihastuttavaa nekrofiilistelyä, olkaa hyvät!






Kuolleet miehet eivät lyö

Olenko minä sairas? Yksikään psykiatri ei ole koskaan tutkinut mieltäni, mutta minulle ei ole tapahtunut mitään sen pahempaa, ettei sitä olisi tapahtunut ehkä joka neljännelle kadulla vastaan kävelevälle ihmiselle, ainakin naispuoliselle. En ole koskaan työskennellyt hautaustoimistossa, en patologian osastolla tai muuta vastaavaa. Hautausmaan rauhassa olen kuitenkin aina viihtynyt, erossa kiireisestä maailmasta. Silloin olen myös ymmärtänyt kerta kerralta paremmin, miten banaalia elossa oleminen pohjimmiltaan on. Nykyaikana puhutaan oravanpyörästä ja miten se kahlitsee ihmisiä, mutta ei ymmärretä sitä, että sitä itse elämä on: pyörittää loputonta kehää syömällä ja kuluttamalla ja pudottamalla jätteet lähimpään käymälään ja taas syömällä. Itse kuitenkin kaikessa arkipäiväisyydessäni rakastan tätä noidankehää liikaa ollakseni katkaisematta sitä omalta kohdaltani.

Olenko minä sairas? Olenko pakkomielteinen, koska yö toisensa jälkeen lähden liikkeelle, autoni takakontissa lapio, hakku, sorkkarauta ja teräsleikkuri? Mutta ymmärrättehän: sitä intohimo on! Ettekö te koskaan ole tunteneet epätoivoista himoa pelkästä ajatuksesta, että pääsisitte… no, niin, ja olleet valmiita tekemään aivan mitä tahansa himon toteuttamiseksi? Sitä paitsi suurimmat kipinät syntyvät eroista, vastakkaisuudesta, niin kuin sähkömagnetismissakin; ja olisiko tässä maailmassa merkittävämpää eroa ja vastakkaisuutta kuin elollinen ja eloton? Siksi olen kävellyt lukemattomina öinä hautausmailla ja etsinyt liljojen ja kallankukkien tuoksua; kaivanut esiin luita ja hyväillyt itseäni niillä, työntänyt niitä sisääni – ainakin ne ovat aina kovia – ja suudellut palsamoitujen ruumiiden herkkää ihoa. On aina erityisen ihanaa, jos kuollut liha omaa elävää lihaani vasten sattuu olemaan syystä tai toisesta erityisen kylmää, se tekee rakastajastani ikään kuin vielä enemmän kuolleen ja korostaa elävyyttäni; vahinko, että routaisen maan kaivaminen on kaikkein vaikeinta.

Olenko minä sairas? Jos oletamme normaaliksi sen, että tahtoo välttää tuskaa, loukkaukset mukaan lukien – tuskinpa minua normaalimpaa on missään. Sillä kuolleet miehet eivät lyö eivätkä jätä… he vain makaavat kauniisti paikoillaan eivätkä sano mitään, kaikkein vähiten mitään loukkaavaa. Usein he vieläpä hymyilevät jatkuvasti, niin ettei edes maailman ammattimaisin miesmalli siihen pystyisi! Jos oletamme normaaliksi sen, että kaikki asiat menevät juuri niin kuin itse haluaa – enkö olekin normaalein ihminen, joka voi sinua kävellä vastaan? Kuolleet miehet ovat kaiken kieltämisen ja myöntämisen tuolla puolen, suostuvaisimpia kumppaneita mitä voi olla; ei mitään typeriä kompromisseja tai joustamista. Voin maata heidän syleissään niin kauan kuin haluan, eikä kukaan heistä valita, vaikka kävisin samana yönä monen muunkin sylissä. Minun ei tarvitse olla kaunis, ei nuori, ei sukkelasanainen, ei menestyvä; en olekaan mitään niistä. Mutta silti minulla on tarpeita, jotka on tyydytettävä, tai muutoin elämäni on ilotonta ja ankeaa ja saattaisin jopa masentua. Eikö minulla ole oikeutta olla onnellinen siinä missä muillakin? Kaipaan toisen ihmisruumiin kosketusta – mutta kavahdan elävän ruumiin lämpöä, sillä se muistuttaa minua aivan liikaa siitä, että se elää. Se liikkuu omia aikojaan, eli voi koska tahansa lähteä, lyödä, jopa tappaa. Se on elävä organismi, jonka biologinen tehtävä on tuon inhottavan elämän jatkaminen, eli kylvää siemenensä minuun kuin loispistiäinen viattomaan perhostoukkaan. Sitä ei tee mies, joka ei enää elä.

Olenko minä sairas? Minäkö? On kyllä totta, että minulla on ollut lukuisia rakastajia, vähän liiankin monta, laskujeni mukaan heitä on ollut tähän mennessä neljäkymmentäkuusi. En silti suinkaan hylännyt heitä kevytmielisestä nautinnonhalusta ja uutuudenviehätyksen häviämisen vuoksi, vaan koska en ole koskaan uskaltanut palata kahdesti samalle paikalle lapioideni ja sorkkarautojeni kanssa. Muistan kyllä heidät kaikki, ja usein heitä ajattelenkin käsi alushousujeni sisällä… Vanhin oli minua täsmälleen 256 ja puoli vuotta vanhempi, ja hänen kanssaan oli oltava hellä, tai muutoin hän olisi murtunut palasiksi; hänet löysin erään kirkon lattian alta. Nuorin oli vasta kuukautta aiemmin itsemurhan tehnyt herkkäkasvoinen nuorukainen, jonka haudan lapioin auki eräänä tuulisena lokakuun yönä. Vaikka nuoriahan he toisaalta ovat olleet melkein kaikki, kuudestatoista neljäänkymmeneenkahteen, miehiä parhaassa iässään. Osa vain on ollut pidempään nuoria kuin toiset – sillä kuolleet miehet eivät myöskään vanhene, vaan pysyvät aina sen ikäisinä kuin ovat olleet kuollessaan! He pystyvät siihen mitä moni elävä turhaan yrittää terveiksi elämäntavoiksi kutsutun itsekidutuksen avulla tai sitten botuliinin ja leikkausten kaltaisten vippaskonstien kautta.

Olenko minä sairas? Kykenisinkö esimerkiksi olemaan henkisesti kypsä tasapainoinen aikuinen sitoutumalla vapaaehtoisesti toisen ihmisen omistamiseen ja omistetuksi tulemiseen? Totta ihmeessä, en vain ole vielä löytänyt juuri sopivaa sulhasta itselleni. Sellaista, jonka voisin ajatella kantavani mukanani kotiin ja asettavani hellästi pakastearkkuuni, josta tulisi pyhä aviovuoteemme. Hänen vain pitäisi olla jotenkin erityinen; jospa jonain päivänä löytäisinkin jonkun hyvin kauan sitten hyvin nuorena kuolleen, joka olisi kuitenkin säilynyt niin hyvin, että hän kestäisi rajumpiakin hyväilyjäni. Niin paljon minä kunnioitan itseäni, etten voisi antautua jakamaan elämääni kenen tahansa jokapäiväisen kanssa.

En siis usko, että kukaan puolueettomasti ja järkevästi tapaustani tarkasteleva henkilö vastaisi myöntävästi kysymykseen, olenko minä sairas.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti