lauantai 28. marraskuuta 2015

Meet the Most Dandyish Poet of Kiila-Klubi



The last two weeks have been a good spiral of poetry, great people, elegant surroundings, and a lot of wine. Of course, since it’s Southwest Finland Poetry Week I’m talking about – and this was my first year as an actual performer, not just some random guy at the open mic. 

 (This is from Kiila-Klubi on 24th November 2015, Restaurant Juttutupa, Helsinki. Photo taken by Andy Willoughby.)

Friday 13th November: the grand opening at Turku City Library. A crazy man called Eino Santanen shocked the supposedly-silent space with his poetry performance that included plenty of YELLING. I reunited with my old teacher from Orivesi College of Arts, the William Blake -loving mystery poet Risto Ahti.

Sunday 15th: Daniil Kozlov a.k.a. Susinukke Kosola, my favourite young Russian-Finnish anarchist poet and the head of the small publishing house Kolera, hosted Kolera’s own poetry club. Total: two laugh-cracking poets and an annoyingly postmodern one. (By the way, I’m Serpent according to the Chinese zodiac. ;) )

Wednesday 18th: Do you know which pub in Turku has both the most beautiful terrace and the most morbid interior (with those damn taxidermy animals)? It’s Hunter’s Inn, and the poetry club of this day happened to be there too. According to Esa Hirvonen, the main coordinator of the Poetry Week, there used to be actually more poetry clubs there – but immediateoly as I stepped in, I myself realized why not anymore. The TVs were showing the plague of humankind, the laudanum of the masses, the madness that makes grown men rant and rave: ice hockey!  The poets hadn’t even started yet, and when they started, I couldn’t hear a half of it because the mic was almost dead. It ended up to be much more interesting to chat with Jouni “The Slow Writer” Tossavainen, whose novel I had reviewed at Kiiltomato.net back in March. Is it unhealthy for a critic be in such good terms with writers he’s reviewed, or vice versa? I don’t know.

Friday 20th: This night I performed as an invited guest, at Kiila-Klubi! The poems were “Lihaa!” (Meat!), “Nemesis”, “Morbidezza”, and a piece that was not a poem but rather a verbal throw-up, “Alentuminen” (Stooping Down). For some reason, the audience seemed to love most the last one… and it was quite a funny one to read, too. As for the other poets of that evening, I can’t tell who was the best. I really can’t. But I have one wish for the customers of the bar called Baari: could you please SHUT UP when someone is reading their poems?

Tuesday 24th: Another Kiila-Klubi, now in Helsinki! Not just anywhere in Helsinki, but in a fancy Art Deco restaurant at which both Finnish and Russian Socialists had reputedly planned for revolution during WWI. My poetry set was partly the same (Lihaa! and Alentuminen the Verbal Throw-up) and partly different, featuring now “Sydän” (Heart) and “Virvatulten jahtaaja” (The Chimaera-Chaser). It was something like three-o’clock AM as we tired and drunken poets ended up at Villa Kivi – the beautiful belle epoque mansion provided for writers by the city of Helsinki. Greetings and best wishes to each amazing poet I had an honour to share my evening with; you know who you are!

lauantai 14. marraskuuta 2015

Poetry Time: Metafyysisten sfäärien runot



Jostain syystä olen päätynyt viime aikoina kirjoittamaan pari hieman didaktisempaa, aforistisempaa ja muutenkin mietiskelevämpää runoa. Voisi sanoa, että mieleeni on vain jäänyt pyörimään asioita ja käytyjen keskustelujen kaikuja… ja jostain syystä paras tapa purkaa niitä ei vaikuttaisi olevan essee, vaan runo. Sen verran metafyysisissä sfääreissä liikutaan.

Tämä on sikäli uutisoinnin arvoinen asia, että pitkään luulin pystyväni kirjoittamaan ainoastaan kertovia sekä groteskien ja kimaltavien kuvien täyttämiä runoja. Vähän niin kuin joskus vuoden 2009 tienoilla olin vakaasti sitä mieltä, että tulen aina kirjoittamaan vain mitallista runoutta 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa vaikuttaneiden suurten esikuvieni hengessä.

No, kaikki on hyvin niin kauan kun en ala kirjoittaa arjen sattumusten listaamista, jäätävän ironista leikittelyä tai näiden kahden yhdistelmiä. Hyvää Varsinais-Suomen Runoviikkoa - Baarissa tavataan ensi perjantaina!




Lihaa!

On tilanteita, joissa
mies voi päätyä ottamaan toisen miehen
tai ihminen syömään toisen ihmisen:
silloin kun muuta ei ole jäljellä.

Silloin kun olet kaukana kodin turvallisesta lämmöstä,
missä voisit kulkea keittiön ja makuuhuoneen väliä
tyydyttämässä lihanhimoasi.
Kaukana, kesyttämättömillä mailla,
kukaan ei tule valmiiksi marinoituna tyydyttämään tarpeitasi,
saati halujasi.
Siellä, sinisissä ja vihreissä ja valkoisissa helveteissä,
on vain jalostamatonta raaka-ainetta,
jonka puhetta ymmärrät,
joka on tullut jostain ja menossa jonnekin,
joka on seissyt rivissä sinun vieressäsi.

On tilanteita, joissa
huomaat, että luonnon kaaoskoneiston väri ei ole vihreä
vaan verenpunainen,
ja siellä kaikki ottavat mitä saavat.
Muinaiset soturit raiskasivat voitettuja,
vielä muinaisemmat söivät.

Ulkopuolelle, tuolle puolen,
sinne missä yleinen moraali, hyvä maku ja universaali järki
ovat pelkkiä suuria naurunaiheita
– sinne voi nousta samoin kuin pudota.
Voit ottaa karttojen villit reunat haltuun ja säätää sinne omat lait,
tai ne voivat ottaa sinut, kun yrität jatkaa karttaa.
Monstri hic habitat!

On tilanteita, joissa
mies voi päätyä ottamaan toisen miehen
tai ihminen syömään toisen ihmisen.
Voiko hän niiden jälkeen enää palata
normaaliin elämään,
kun hän on nähnyt omin ruumiinjäsenin
miten pieni ero on normaalilla
ja hirviömäisellä?




Väittely rasvan olemuksesta

Jos kiimaiset kourat ojentuvat sinua kohti
joka kerta kun kuljet yksin liian kapeaa käytävää pitkin,
on viisainta kadota,
opetella lentämään
höyhenten ja tummuneiden lehtien mukana,
yhtä kuolleena
ja irrallisena suuresta kokonaisuudesta,
mistään riippumattomana.

Paitsi että: voisit myös muuttua
järkähtämättömäksi
niin että täytät itse koko käytävän ja murskaat
tielläsi kaikki ne ojentuvat sormet
ja syöt ne vahvoilla leuoillasi, niin että
veri ja rasva valuvat suupielistäsi;
lopulta viskaat luunpalat pois.
Mikään ei sinua pitele,
jos painat tarpeeksi.

Niin mutta: se maa, jossa pysyt tiukasti kiinni,
se on täynnä syntyvää, parittelevaa, kuolevaa
elämää!
Se kihisee ja kiemurtelee,
ja siellä kaikesta tulee lopulta tavalla tai toisella
pelkkää ruskeaa liejua.
Se on alkuperäinen kaaos.

Noinko paljon pelkäät?
Minä syleilen sitä, ja sillä tavoin
hallitsen sitä!
Minä en pakene; minä kohtaan sen
ja voitan.
Minä nielen kaiken
sillä kyllä se sisälläni palaa,
sillä minä palan kuin tähti
josta tulee jonain päivänä monivärinen supernova.

Mutta minä haluan itse poistaa
kaikki turhat elimeni
ja ommella kiinni sekä haavat
että kaikki turhat aukot
ja jättää turmeltumattoman ruumiin
joka säilyy alastomana ikuisuuden lasivitriinissä.
Melkein lasia olen itsekin:
on parempi turruttaa itsensä jäällä
kuin kärsiä.

Siitä vain. Minua voi lyödä
ja minä tunnen, mutta olen liian raskas
välittämään!
Murtunut luu saa minut vain nauramaan.
Minä olen ikuinen joulu ja kekri,
sielutonta ainetta: pitsiä ja rautaa, kultaa ja samettia.
Minä en ole enkeli kuten sinä,
korkeintaan seitsemän kuolemansynnin marttyyri.