lauantai 14. marraskuuta 2015

Poetry Time: Metafyysisten sfäärien runot



Jostain syystä olen päätynyt viime aikoina kirjoittamaan pari hieman didaktisempaa, aforistisempaa ja muutenkin mietiskelevämpää runoa. Voisi sanoa, että mieleeni on vain jäänyt pyörimään asioita ja käytyjen keskustelujen kaikuja… ja jostain syystä paras tapa purkaa niitä ei vaikuttaisi olevan essee, vaan runo. Sen verran metafyysisissä sfääreissä liikutaan.

Tämä on sikäli uutisoinnin arvoinen asia, että pitkään luulin pystyväni kirjoittamaan ainoastaan kertovia sekä groteskien ja kimaltavien kuvien täyttämiä runoja. Vähän niin kuin joskus vuoden 2009 tienoilla olin vakaasti sitä mieltä, että tulen aina kirjoittamaan vain mitallista runoutta 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa vaikuttaneiden suurten esikuvieni hengessä.

No, kaikki on hyvin niin kauan kun en ala kirjoittaa arjen sattumusten listaamista, jäätävän ironista leikittelyä tai näiden kahden yhdistelmiä. Hyvää Varsinais-Suomen Runoviikkoa - Baarissa tavataan ensi perjantaina!




Lihaa!

On tilanteita, joissa
mies voi päätyä ottamaan toisen miehen
tai ihminen syömään toisen ihmisen:
silloin kun muuta ei ole jäljellä.

Silloin kun olet kaukana kodin turvallisesta lämmöstä,
missä voisit kulkea keittiön ja makuuhuoneen väliä
tyydyttämässä lihanhimoasi.
Kaukana, kesyttämättömillä mailla,
kukaan ei tule valmiiksi marinoituna tyydyttämään tarpeitasi,
saati halujasi.
Siellä, sinisissä ja vihreissä ja valkoisissa helveteissä,
on vain jalostamatonta raaka-ainetta,
jonka puhetta ymmärrät,
joka on tullut jostain ja menossa jonnekin,
joka on seissyt rivissä sinun vieressäsi.

On tilanteita, joissa
huomaat, että luonnon kaaoskoneiston väri ei ole vihreä
vaan verenpunainen,
ja siellä kaikki ottavat mitä saavat.
Muinaiset soturit raiskasivat voitettuja,
vielä muinaisemmat söivät.

Ulkopuolelle, tuolle puolen,
sinne missä yleinen moraali, hyvä maku ja universaali järki
ovat pelkkiä suuria naurunaiheita
– sinne voi nousta samoin kuin pudota.
Voit ottaa karttojen villit reunat haltuun ja säätää sinne omat lait,
tai ne voivat ottaa sinut, kun yrität jatkaa karttaa.
Monstri hic habitat!

On tilanteita, joissa
mies voi päätyä ottamaan toisen miehen
tai ihminen syömään toisen ihmisen.
Voiko hän niiden jälkeen enää palata
normaaliin elämään,
kun hän on nähnyt omin ruumiinjäsenin
miten pieni ero on normaalilla
ja hirviömäisellä?




Väittely rasvan olemuksesta

Jos kiimaiset kourat ojentuvat sinua kohti
joka kerta kun kuljet yksin liian kapeaa käytävää pitkin,
on viisainta kadota,
opetella lentämään
höyhenten ja tummuneiden lehtien mukana,
yhtä kuolleena
ja irrallisena suuresta kokonaisuudesta,
mistään riippumattomana.

Paitsi että: voisit myös muuttua
järkähtämättömäksi
niin että täytät itse koko käytävän ja murskaat
tielläsi kaikki ne ojentuvat sormet
ja syöt ne vahvoilla leuoillasi, niin että
veri ja rasva valuvat suupielistäsi;
lopulta viskaat luunpalat pois.
Mikään ei sinua pitele,
jos painat tarpeeksi.

Niin mutta: se maa, jossa pysyt tiukasti kiinni,
se on täynnä syntyvää, parittelevaa, kuolevaa
elämää!
Se kihisee ja kiemurtelee,
ja siellä kaikesta tulee lopulta tavalla tai toisella
pelkkää ruskeaa liejua.
Se on alkuperäinen kaaos.

Noinko paljon pelkäät?
Minä syleilen sitä, ja sillä tavoin
hallitsen sitä!
Minä en pakene; minä kohtaan sen
ja voitan.
Minä nielen kaiken
sillä kyllä se sisälläni palaa,
sillä minä palan kuin tähti
josta tulee jonain päivänä monivärinen supernova.

Mutta minä haluan itse poistaa
kaikki turhat elimeni
ja ommella kiinni sekä haavat
että kaikki turhat aukot
ja jättää turmeltumattoman ruumiin
joka säilyy alastomana ikuisuuden lasivitriinissä.
Melkein lasia olen itsekin:
on parempi turruttaa itsensä jäällä
kuin kärsiä.

Siitä vain. Minua voi lyödä
ja minä tunnen, mutta olen liian raskas
välittämään!
Murtunut luu saa minut vain nauramaan.
Minä olen ikuinen joulu ja kekri,
sielutonta ainetta: pitsiä ja rautaa, kultaa ja samettia.
Minä en ole enkeli kuten sinä,
korkeintaan seitsemän kuolemansynnin marttyyri.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti