torstai 7. tammikuuta 2016

Suomennoksia: Intohimo / On Desire


 Se on sitten uusi vuosi ja uudet kirjoitukset, ja tämä tarkoittaa myös jotain sillä tavalla uutta, että en ole sellaista aiemmin täällä julkaissut: runokäännöstä, tuota sanataidemaailman vastinetta cover-kappaleelle. Kyseessä on Aphra Behnin runo "On Desire".

Aphra Behn (n. 1640 - 1689) oli Englannin ensimmäinen ammattimainen naiskirjailija ja aikoinaan varsin skandaalinkäryinen hahmo. Hänen laajaa ja monipuolista tuotantoaan ei ole suomennettu käytännössä lainkaan - mitä nyt itse olen jotain pöytälaatikkoon raapustanut. Tein nimittäin graduni hänen romaanistaan.

Tuli tästä sitten sanomista tai ei, en edes yrittänyt pitää käännöksessä kiinni alkuperäisestä mitasta. Jos yhdestä kielestä yrittää kääntää toiseen, aivan eri lailla toimivaan kieleen (kuten juuri englannista suomeen), lopputuloksesta tulee ikävän usein vain teennäinen ja sisältö hautautuu mitan rajoitusten alle: varoittavia esimerkkejä löytyy runsaasti 1900-luvun alkupuolen runosuomennoksista. 


Intohimo

Mikä oikein olet, sinä tuska,
jonka juuri löysin itsestäni?
Mistä tulehtuneesta haavasta
nouset? Kerro! Voi, kerro
nimesi, luonteesi; haluan tietää
millä keinoin ja mahdein olet saattanut vallata alueesi
autuaan huolettomasta, vartioimattomasta
sydämestäni, niin etteivät edes
maine ja kunnia
voi ajaa sinua pois!

Voi ilkeää rauhananastajaa,
voi hellää murtovarasta yksinäisyydessäni,
helpon elämäni hurmaavaa häirikköä;
olet tullut minun ja jalompien päämäärien väliin,
jättänyt varjoon kaiken ylevämmän.

Kummittelet jokaista elämäni tuntia:
eivät päivän toimet, ei yön hiljaisuus,
ei velvoitteiden eikä unten kutsu
voi kauan taistella
tulivoimaasi vastaan. 

Missä olit kaikki nämä ikävuodet?
Syntymästäni aina tähän asti
et ole saanut minulta ajatustakaan!
Et ole kyennyt lumoamaan sieluani
siihen levottomaan raivoon
joka nyt saa sen kohtaamaan
koko kurjan epävakautensa.

Missä olit, senkin häijy henki,
kun kunnian säihkettä varten
olisin sinua tarvinnut?
Kun olisin sinusta hyötynyt, silloin sinä
vetäydyit kuoreesi;
et vahingossakaan ojentanut minulle
yhtä ainutta alttiuden elettä tai hellää ajatusta
kun ruhtinaat makasivat
jalkojeni juuressa.
Niin, olisit voinut yhdistää kunnianhimoni ja iloni
– mutta sinä kurja kummitus kainostelit!
Ei sinua silloin mikään kauneus herättänyt,
ei mikään miesten tuhlaavaisuus!
Ei kielenpieksentä eikä teräväpäisyys
onnistunut kutsumaan sinua esiin,
eivät liioin kaikki maailman rakastavaisten leikit;
ei yksikään huokaus puhaltanut sinua kipinään,
eivät anelevat kyyneleet eivätkä valat
kuumentaneet sitä jotain muodotonta minussa
intohimoksi.

Niin usein olen manannut sinua ilmestymään
– nuoruuden, rakkauden, minkä hyvänsä voimin.
Olen etsinyt ja hakenut sinua kaikkialta:
hiljaisista lehdoista, syrjäisistä pensaikoista,
rakastavaisten kukkaisvuoteilta,
suojaisilta saloilta, missä huokailevat neidot
antautuvat sulhasilleen ja kätkevät punastelunsa varjoihin,
mutta siellä, sielläkin,
vaikka nuoruus kovin viekoitteli
ja kauneus makasi alttiina
ja vauraus kosiskeli,
piittaamaton sydämeni ei kumartanut mitään;
sinun konstisi eivät sitä taivuttaneet.

Etsin minä sinua hoveistakin,
sieltä minne sinun luulisi kuuluvan;
mutta siellä tukahduit ihmisjoukkojen keskelle,
ja hyödyntavoittelu
sai hoitaa kaiken,
viekoitella nuorukaiset ja kaataa neitsyet,
ja jos joku jonkin sattuman kautta
päätyikin alamaiseksesi
– sitten piti antaa
orjan vain kärsiä.

Kerro, sinä siro liekki, joka levität
vastustamattoman voimasi joka ruumiinosaan:
mikä jumala tai ihmisvalta sinut työnsi
sydämeni kovan kuoren läpi?
Oletko joku rutto, jonka taivas lähetti
tässä ihanassa muodossa ja lempeässä valepuvussa?
Vai oletko väärin sattuneen rakkauden lehtolapsi,
joka sai alkunsa jostain
epämääräisestä lämpimästä ajatuksesta
ja Lysanderin kirkkaiden läpitunkevien silmien
kauneudesta?
Niinpä niin, rääkkääjä, nyt olen löytänyt sinut
ja sen, jolle olet olemassaolosi velkaa:
sinun takiasi minä punastelen,
sinun vuoksesi riudun,
sinä olet se, joka sydäntäni värisyttää.
Kun rakkaani lähestyy, minä pyörryn,
kuolen tähän miellyttävään tuskaan;
huokaukset katkovat lauseeni
milloin vain kosketan tuota lumoavaa miestä,
milloin vain katson häntä, milloin vain puhun hänelle.
Tulesi on sekoittunut rakkauteeni,
niin kuin pyhissä majoissa kultistit
voivat erehtyä nostamaan epäjumalankuvan
jumalten joukkoon.
Ah ja voi, turhaan tappelen erhettä vastaan,
joka miellyttää niin kuin ärsyttääkin sieluani,
sillä taikausko pysyy
ja jatkaa puhtaan uskon hämmentämistä.

Voi! Kertokaa te filosofit,
jotka kuulemma osaatte hallita
rakkauden kuumeoireita;
millä ihmeen tavalla te parannatte sielun
ja otatte pois tämän kiivaan horkkataudin?

Ja kertokaa te, ihanaiset naiset,
jotka intohimoa kaihdatte,
miten te sen palon kätkette.
Voi! Voisitte edes tunnustaa: ei se ole mikään oikea hyve,
joka saa teidät pidättyväisiksi,
vaan kun te vastustelette nuorukaisten huomiota,
niin eihän intohimon puuttuessa
mikään neitseellinen jää sula.
Ja kun ihailijanne riutuvat jalkojenne juuressa
ja siveytenne saa taas uuden voiton
– kertokaa miten sen teette?
Miten pysytte häveliäinä?
Miten vaiennatte huokaukset
ja pehmeän kaipaavan sielunne
joka katsoo silmistänne?
Niin, maailma ihastelee pidättyväisyyttänne,
mutta ehkä kun joku ihana nuorukainen
salaa haavoittaa teitä, tiedätte:
koko hyveenne on huijausta,
kunnia valepuku
ja häveliäisyys pakollinen koristus
vain jotta teitä sanottaisiin viisaiksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti