maanantai 29. helmikuuta 2016

Suomennoksia: Kaksi Rakkautta / Two Loves



Niin kuin jokaisen sivistyneen ihmisen pitäisi tietää, tämä nimenomainen lordi Alfred "Bosie" Douglasin (1870 - 1945)  runo oli osasyyllinen siihen, että Bosien mentori-rakastaja Oscar Wilde (1854 - 1900) tuomittiin kuritushuoneeseen törkeästä säädyttömyydenharjoituksesta (so. miesrakkaudesta). Ahkerasti sitä kuulemma tavailtiin oikeussalissa.



Kaksi Rakkautta

Unessa seisoin kukkulalla ja jalkojeni juuressa aukeni
aution puutarhan näköinen maa,
omin päin kukoistava.
Siellä oli tummia lampia
jotka uneksivat tyyninä; oli valkeita liljoja,
oli krookuksia,
oli kalpeita ja violetteja orvokkeja,
ja pikarililjat kätkeytyivät tuuheaan ruohikkoon
kuin käärmeet,
ja talvikkien sinisilmät kurkistelivat aurinkoon
tuon vihreän verkon lävitse.
Ja oli tuntemattomia, outoja kukkia,
värjäytyneitä kuunvalosta
tai Luonnon tuittupäisten hetkien varjoista,
ja yksi oli niellyt valonsävyn yhdestä ainoasta hetkestä
auringonlaskun aikana.
Ja oli ruohonkorsia,
joita tähdet olivat sadan kevään ajan
hitaasti mutta hellästi hoivanneet
ja niitä oli kastellut liljoihin kertynyt tuoksuva kaste,
joka ei pitkään ollut nähnyt auringonsäteitä
vaan itse Jumalan hehkun,
sillä taivaan hohtavaa ilmaa ei milloinkaan
auringonnousu turmele.
Toisella puolen kohosi harmaa kivimuuri,
samettisen sammalen peittämä.

Ja siinä minä pitkään seisoin,
päästäni pyörällä, kuin eksyksissä
moisen oudon, suloisen, ihanan paikan edessä.
Ja kun seisoin siinä, ihmetyksissäni,
puutarhan halki saapui
nuorukainen.
Hän kohotti kätensä suojaksi auringolta,
hänen tuuleenpieksämään tukkaansa oli kietoutunut kukkia,
ja kädessään hän kantoi
ylikypsien rypäleiden sinipunaista terttua;
hänen silmänsä olivat kristallinkirkkaat,
ja hänen alaston ihonsa oli valkea
kuin lumi hyisillä vuorilla,
ja huulensa punaiset
kuin punaviiniroiske marmorilattialla.
Ja hän tuli luokseni
huuliaan mutristamatta,
ja tarttui käteeni ja suuteli minua suulle,
antoi minulle rypäleitä syötäväksi
ja sanoi:
”Suloinen ystäväni, tule niin näytän sinulle
maailman varjot
ja elämän kuvat.
Kas, etelästä saapuu saattue
joka ei pysähdy koskaan.”

Ja siellä, uneni puutarhassa,
näin kaksikon kulkevan hohtavalla tasangolla
kultaisessa valossa.

Toinen näytti iloiselta
ja hehkeältä ja kukoistavalta.
Hänen huuliltaan tuli suloisia säkeitä;
hän lauloi sievistä neitosista
ja hauskannäköisten tyttöjen ja poikien
riemukkaasta rakkaudesta.
Hänen silmänsä olivat kirkkaat, ja hänen jalkansa
hypähtelivät ilosta ruohikolla.
Hänen käsissään oli norsunluinen luuttu,
jossa oli kultaiset kielet, kuin neidon hiukset,
ja hänen lauluäänensä oli sointuisa
kuin huilu,
ja hänen kaulassaan roikkui kolme ruusuköynnöstä.

Mutta hänen toverinsa kulki syrjemmällä;
hän oli suruinen ja suloinen,
outo tuijottava katse suurissa silmissään.
Hänen monet huokauksensa liikuttivat minua,
hänen poskensa olivat valkeat kuin kalvakat liljat,
hänen huulensa unikonpunaiset.
Hän puristeli käsiään nyrkkiin
ja hänen päässään oli elämänlangoista punottu seppele,
kalvaista kuin kuolleen huulet.
Hänellä oli violetti kultareunainen kaapu
jota piteli kiinni suuri käärme
jonka hengitys oli tulta.

Sen kun näin, aloin itkeä
ja huusin: ”Suloinen nuorukainen,
miksi kuljet näillä miellyttävillä mailla
huokaillen ja surren?
Pyydän, kerro: mikä on nimesi?”

Hän sanoi: ”Nimeni on Rakkaus.”

Silloin ensimmäinen kääntyi puoleeni ja huusi:
”Valetta! Hänen nimensä on Häpeä!
Minä olen Rakkaus, ja minä olin yksin
tässä puutarhassa,
mutta sitten hän tuli yöllä, kutsumatta;
minä olen tosi Rakkaus, ja minä täytän
pojan ja tytön sydämet yhteisellä liekillä.”
Ja toinen sanoi huokaisten: ”Miten vain.
Minä olen se Rakkaus,
joka ei uskalla sanoa nimeään.”

perjantai 19. helmikuuta 2016

Kolme väkivaltaista runoa lisää



If all else fails, publish some more poetry. Preferably on issues such as murder. 

Tänä yönä teen murhan

Tänä yönä teen murhan
Tässä naamiaistanssiaissalissa
jota keinotekoiset liekit valaisevat
ja jonne ihmiset tulevat pikkuisen huvittelemaan
ja leikkimään turmeltuneita
ennen kuin palaavat perheidensä luo

Tänä yönä teen murhan
Odotan vaikka koko yön
Tule tänne, jos uskallat
Olen sinua täydellisempi mekanismi
Aivoni ovat analyyttinen kone
Sydämeni on kassakaapissa
Sen avain tiukasti ryhtiliivieni alla
Ja jokainen vartijoiden luoti
tulee osumaan sen luihin

Tänä yönä teen murhan
Tunteet on jo poltettu pohjaan
Jäljellä on vain velvollisuus
Reaktiot selkäytimessä

Tänä yönä teen murhan
Tämän sokkelon kuolleimmassa kulmassa
Täällä moni on maalannut itsensä punaisella
ja moni huutaa täällä miellyttävästä kivusta
Kun joku alkaa edes epäillä,
olen ajat sitten kävellyt pois,
rauhassa.

***

Pyhät paikat

Et tule enää koskaan näkemään sitä
samanlaisena kuin ennen
Sellaisena kuin muut edelleen
sen näkevät
Vain yksi nurkka, pöytä,
huone, kuja muiden joukossa

Ihmiset kulkevat tietämättään
lukuisten hautojen yli
Ja vain sinä tiedät omasi
Paikan, missä sinut murhattiin
tai ainakin jokin sinussa

Sinä tulet aina muistamaan
mitä sinulla oli ylläsi ja mitä hänellä,
missä asennossa seisoit tai istuit
Sinä tulet muistamaan sen,
oliko se veitsi, puukko, tikari vai jokin muu,
ja minkämuotoinen, mistä metallista,
kuinka ruosteinen.

Haavat paranevat parissa viikossa,
mutta vielä kymmenen, sadan vuoden päästäkin
kun kuljet ohitse,
sinä muistat.

***


Varas

Minä en pääse valohämyisään maailmaasi
Minun maailmani on liikaa kumpaakin
Olen vain pieni likainen piru, jolla on vielä matkaa
siihen, että voisin luoda kauniita sotakoneita
Voin vain varastaa sinulta figuriineja
ja ne kourassa rukoilla olevani kuten sinä
tai yöllä viiltää kurkkusi ja juoda veresi.

Sulkeudut luomustesi keskelle enkä mahdu mukaan,
et jaksa minua – kannat jo hopeaseppelettä
Epämääräinen syntymä, täydellinen nerous,
ja kauneutta rakastava liian pehmeä sielu
Heittäisit minut kadulle, elleivät pyrstösulkani
lumoaisi silmiäsi; voi kun heittäisitkin,
kun tahdon viiltää kurkkusi ja juoda veresi!

Varastan sinulta jonkin mustan kirjasi,
myyn pilkkahintaan sielun ja uskon;
voin sitten viiltää kurkkusi ja juoda veresi
ja tulla sinuakin suuremmaksi!