maanantai 29. helmikuuta 2016

Suomennoksia: Kaksi Rakkautta / Two Loves



Niin kuin jokaisen sivistyneen ihmisen pitäisi tietää, tämä nimenomainen lordi Alfred "Bosie" Douglasin (1870 - 1945)  runo oli osasyyllinen siihen, että Bosien mentori-rakastaja Oscar Wilde (1854 - 1900) tuomittiin kuritushuoneeseen törkeästä säädyttömyydenharjoituksesta (so. miesrakkaudesta). Ahkerasti sitä kuulemma tavailtiin oikeussalissa.



Kaksi Rakkautta

Unessa seisoin kukkulalla ja jalkojeni juuressa aukeni
aution puutarhan näköinen maa,
omin päin kukoistava.
Siellä oli tummia lampia
jotka uneksivat tyyninä; oli valkeita liljoja,
oli krookuksia,
oli kalpeita ja violetteja orvokkeja,
ja pikarililjat kätkeytyivät tuuheaan ruohikkoon
kuin käärmeet,
ja talvikkien sinisilmät kurkistelivat aurinkoon
tuon vihreän verkon lävitse.
Ja oli tuntemattomia, outoja kukkia,
värjäytyneitä kuunvalosta
tai Luonnon tuittupäisten hetkien varjoista,
ja yksi oli niellyt valonsävyn yhdestä ainoasta hetkestä
auringonlaskun aikana.
Ja oli ruohonkorsia,
joita tähdet olivat sadan kevään ajan
hitaasti mutta hellästi hoivanneet
ja niitä oli kastellut liljoihin kertynyt tuoksuva kaste,
joka ei pitkään ollut nähnyt auringonsäteitä
vaan itse Jumalan hehkun,
sillä taivaan hohtavaa ilmaa ei milloinkaan
auringonnousu turmele.
Toisella puolen kohosi harmaa kivimuuri,
samettisen sammalen peittämä.

Ja siinä minä pitkään seisoin,
päästäni pyörällä, kuin eksyksissä
moisen oudon, suloisen, ihanan paikan edessä.
Ja kun seisoin siinä, ihmetyksissäni,
puutarhan halki saapui
nuorukainen.
Hän kohotti kätensä suojaksi auringolta,
hänen tuuleenpieksämään tukkaansa oli kietoutunut kukkia,
ja kädessään hän kantoi
ylikypsien rypäleiden sinipunaista terttua;
hänen silmänsä olivat kristallinkirkkaat,
ja hänen alaston ihonsa oli valkea
kuin lumi hyisillä vuorilla,
ja huulensa punaiset
kuin punaviiniroiske marmorilattialla.
Ja hän tuli luokseni
huuliaan mutristamatta,
ja tarttui käteeni ja suuteli minua suulle,
antoi minulle rypäleitä syötäväksi
ja sanoi:
”Suloinen ystäväni, tule niin näytän sinulle
maailman varjot
ja elämän kuvat.
Kas, etelästä saapuu saattue
joka ei pysähdy koskaan.”

Ja siellä, uneni puutarhassa,
näin kaksikon kulkevan hohtavalla tasangolla
kultaisessa valossa.

Toinen näytti iloiselta
ja hehkeältä ja kukoistavalta.
Hänen huuliltaan tuli suloisia säkeitä;
hän lauloi sievistä neitosista
ja hauskannäköisten tyttöjen ja poikien
riemukkaasta rakkaudesta.
Hänen silmänsä olivat kirkkaat, ja hänen jalkansa
hypähtelivät ilosta ruohikolla.
Hänen käsissään oli norsunluinen luuttu,
jossa oli kultaiset kielet, kuin neidon hiukset,
ja hänen lauluäänensä oli sointuisa
kuin huilu,
ja hänen kaulassaan roikkui kolme ruusuköynnöstä.

Mutta hänen toverinsa kulki syrjemmällä;
hän oli suruinen ja suloinen,
outo tuijottava katse suurissa silmissään.
Hänen monet huokauksensa liikuttivat minua,
hänen poskensa olivat valkeat kuin kalvakat liljat,
hänen huulensa unikonpunaiset.
Hän puristeli käsiään nyrkkiin
ja hänen päässään oli elämänlangoista punottu seppele,
kalvaista kuin kuolleen huulet.
Hänellä oli violetti kultareunainen kaapu
jota piteli kiinni suuri käärme
jonka hengitys oli tulta.

Sen kun näin, aloin itkeä
ja huusin: ”Suloinen nuorukainen,
miksi kuljet näillä miellyttävillä mailla
huokaillen ja surren?
Pyydän, kerro: mikä on nimesi?”

Hän sanoi: ”Nimeni on Rakkaus.”

Silloin ensimmäinen kääntyi puoleeni ja huusi:
”Valetta! Hänen nimensä on Häpeä!
Minä olen Rakkaus, ja minä olin yksin
tässä puutarhassa,
mutta sitten hän tuli yöllä, kutsumatta;
minä olen tosi Rakkaus, ja minä täytän
pojan ja tytön sydämet yhteisellä liekillä.”
Ja toinen sanoi huokaisten: ”Miten vain.
Minä olen se Rakkaus,
joka ei uskalla sanoa nimeään.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti