tiistai 17. toukokuuta 2016

Minä vihaan epämuodollisuutta



Viikonloppuna panimoravintola Koulun tiskillä minua puhutteli satunnainen kanssa-asiakas. ”Oletko tulossa juhlista?” hän kysyi.

Olin pukeutunut aivan tavalliseen yössäliikkumisasuuni: musta pikkutakki, valkoinen paita pitsiä hihansuissa, mustat suorat housut, oranssein strassein koristettu vyönsolki, brogue-kengät. Kommunikoinnin aloittanut henkilö oli pukeutunut farkkuihin, tuulitakkiin ja jonkinlaiseen college-paitaan, siis varsin normaaliin 2010-luvun suomalaisuuden univormuun.

Ehkä jotain kertoo hänen vastauksensa, kun olin sanonut pukeutuvani ”aina” niin kuin silloin: ”Onhan se hienoa, jos arkikin on juhlaa.”


No, sitähän minä toki teen: käyn sotaa arkea vastaan, sikäli kun arki tarkoittaa sellaista ilmapiiriä, missä mikään ei ole esteettisesti miellyttävää tai mielikuvitusta kiihottavaa. Sellaista ilmapiiriä, missä mistään ei pysty tai välttämättä edes saa innostua, avoimesti vihata saati häpeilemättä rakastaa, koska kaikkihan on vain samaa banaaliuden massaa. Kyllä te tiedätte: ajelehtia läpi elämän, syödä, lisääntyä ja kuolla, ja kaikki muu on valheellista elitististä teennäisyyttä (pretentious, niin kuin englanninpuhujat sanovat). Näin kärjistettynä.

Tänään kuitenkin kysyn: kuka on ylipäätään päättänyt, että jokapäiväisen elämän täytyy olla niin masentavaa – ja että juhlastakin voi ja pitää tulla arkea? Miksi nykyisin on täysin hyväksyttävää käyttää farmarin työhousuja jopa ravintolassa tai yliopiston luennoilla? Miksi kirjastot ja yliopistorakennukset, kulttuurin – kirjaimellisesti hengen viljelyn, välittömän ”luonnollisuuden" voittamisen – symbolit, tehdään nykyisin mitäänsanomattomiksi elementtilaatikoiksi mahtavien korkeiden kipsipalatsien sijasta? Miksi ”rentoudesta”, ”estottomuudesta” ja ”turhan muodollisuuden vähentämisestä” on tullut jotenkin itseisarvoinen, selittelemistä kaipaamattoman myönteinen asia? Miksi vakavuus, entinen hyve, on nykyisin miltei etikettivirhe?

Henkilökohtaisesti en ole koskaan oikein ymmärtänyt rentouden konseptia. Ainakaan liika epämuodollisuus ei merkitse minulle suinkaan mitään iloa tuottavaa vapautta. Jo aivan pienenä lapsena kaikenlainen ”vapauttava” kollektiivinen hölmöily oli minulle täysi painajainen, joka aiheutti minussa parhaimmillaan suunnatonta vaivaantumista, pahimmillaan spontaanin pakokauhureaktion. Samasta syystä olen lähes kyvytön tekemään esimerkiksi improvisaatioteatteria ryhmässä. Lyhyesti sanoen: tällaiset tilanteet aiheuttavat minulle mielikuvan kuolaavista järjettömistä petoeläimistä, jotka haluavat repiä kappaleiksi silkkipaperiruusuja ja murskata posliinilintuja jalkoihinsa.

Epämuodollisuus on yhtä kuin epä-glamour, epähehku. Se merkitsee sitä, että mikään ei ole eikä mistään saa tehdä elämää suurempaa. Että mikään ei ole arvokasta ja siten – kirjaimellisesti – hehkuttamisen arvoista. Samalla epämuodollisuus pirstoo yksilöiden rajat, toisin sanoen autonomisuuden: kun joku on oman henkilökohtaisen kimaltavan panssarinsa sisällä, muodossa, hän ei voi tehdä eikä hänelle voi tehdä mitä sattuu. Ja kun hän hehkuu, hän erottuu selvärajaisena.

On todellakin surullista, että kaikki tämä nähdään epämääräisen ”juhlallisuuden” epiteetteinä – ei jokaiseen päivään ja iltaan kuuluvina asioina.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti