keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Runoja: Kuljeskelu, kauneus ja kauheus


Runoja siis jälleen kerran. Tänään näyttäisi olevan teemana kuljeskelu, kauneus ja kauheus, ja mieleni on edelleenkin kuriositeettikabinetti. Oranssit lyhdyt mainittu.



Sumu

Koko elämäni olen kulkenut pimeydessä ja sumussa, jossa johdattavat
vain kirkkaat valot ja välähdykset,
kimallus, säkenet, värit.

En minä tiedä maamerkeistä mitään.
Tiedän vain haalistuneista kartoista ja merikorteista,
miltä niiden pitäisi näyttää.
Tiedän milloin viimeiset kaamosvalot sammuvat,
osaan erottaa katulyhdyn sen heijastuksesta,
muistan unissanikin punaisen, vihreän ja valkoisen
kuten sateenkaarivärienkin paikat
oikeaa reittiä etsiessä,
enkä koskaan erehdy välähdysten määrästä
ilmansuuntaa etsiessäni.
Olen sitä mieltä,
että kaikkien tulisi käyttää hehkuvia timanttikaulanauhoja.

Kukin tavallaan.
Ei minua tarvitse sääliä,
enkä minä halveksi teitä.



* * * 

Seuraavasta kirjoitin ensimmäisen version "jo" kesällä 2014. Levähtäessäni Uudenkaupungin vanhassa kirkossa kesken polkupyörä-roadtripin.
  
Kuolleiden merimiesten kirkko

Kun uusi kirkko rakennettiin,
ikivanha jäi paikoilleen
Se, jonka hiekkainen kirkkomaa on täynnä tyhjiä hautoja
Ruosteisia ristejä, jotka pystytettiin
vain kaipaavien sydänten lohduksi
Kiviä, joissa on monta toisilleen vierasta nimeä

Sillä ei ole yhtä rakentajaa, ei suunnittelijaa
Se kohosi vuosisatojen varrella niistä hylkyjen laudoista
jotka huuhtoutuivat mereltä kaupungin rantaan
Tervalla maalattu, rakkolevällä tilkitty
Kattokruunujen tilalla myrskylyhdyt

Ja votiivilaiva keinuu hiljaa katossa
Se lipuu halki maalatun tähtitaivaan
Se ei tarvitse sekstantteja, ei kronometrejä,
eikä kukaan enää putoa sen laidan yli
Sen rakensivat ne, jotka tulivat takaisin
kiitokseksi siitä, että tulivat takaisin

Alttarilta lankeaa valkoinen valo
Sokea ja kuuro ristiinnaulittu ei puisilla huulillaan
käske ketään vaikenemaan ja olemaan hiljaa
Holvikaarissa kuohuvat meren vaahtopäät,
vesi jota janoisinkaan ei saa juoda
Punaisen ja vihreän hämärän peitossa
nurkat, joihin joku on maalannut piruja
ulkomuistista
Mitä päiväntasaajan aurinko, napaseutujen pakkanen,
nälkä tai kuumehoureet nyt kertoivatkaan

Votiivilaiva keinuu yhä, tuntemattomien tuulten tahtiin
Siinä purjehtivat vielä kerran yhdessä
ne, jotka laiva vielä kerran toi takaisin
edes kirkkomaan hiekan hyväiltäviksi,
ja ne muut.

* * *

Koska me kaikkihan rakastamme luonnon "pieniä" shokeeraavia ihmeitä. Feat. Heteropteryx dilatata, Dryococelus australis sekä Deinacrida heteracantha.
 
Liian suurista hyönteisistä

Keskustelin viidakkonymfin ja puuhummerin kanssa
sateenkaarenväreissä kuohuvan vesiputouksen takana.

Annoin heidän kiipeillä käsilläni kuin kissanpentujen,
sillä jostain oudosta syystä
me ymmärsimme toisiamme.

He, kovakuoriset, terävähampaiset,
oransseja valoja kantavien työkoneiden kaltaiset,
voivat murskata niin sammakoita kuin hiiriä
leukojensa väliin.
He, luonnon luomat helvetinkoneet,
pystyivät silti elämään vain harvoissa ja valituissa paikoissa.
He ovat toisilleen läheistä sukua, mutta
se kolmas lähiseutujen kauhistus,
tieteessä ”hirmusirkka”, kansalle ”hirveäin asiain jumala”,
ei ollutkaan sukua heille enempää kuin minä kissoilleni.

Olimmeko ylpeitä itsestämme?
Oliko meillä oikeutta olla ylpeitä?
Heidänlaisiaan olin nähnyt aiemmin vain
ihmekammioissa, oranssien lyhtyjen alla,
vainajina.

He eivät sitä ajatelleet,
mutta minä tiesin,
että sitä kovaa, karkeaa kitiinikuorta ei voinut riisua,
koska alla oli vain tunnistamaton kalpea, suojaton liha,
ja siksi he tulisivat aina herättämään
kauhua niissä, joiden ranka on lihan sisässä,
näkymättömissä,
melkein olematon.
Miten hyvin minä sen tiesinkään.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti