tiistai 21. kesäkuuta 2016

Kuinka eskapistista tuli esikoiskirjailija


”Jugend oli ja jäi pintatyyliksi, jollaisena se soveltui aikansa pinnallisuuden ja valheellisuuden kuvastimeksi. Se edusti nimenomaan ornamentiikkaa, joka levisi kaiken ylle kuin vesirutto.” – Armas J. Pulla

Aina kun käyn Helsingissä, minun on suorastaan pakko flaneerata edes kerran Esplanadi päästä päähän. Siinä nimittäin on sellainen todellisuuden saareke, joka peittoaa jopa Turun Läntisen Rantakadun kyvyssään viedä haaveellinen kulkija hetkeksi sata vuotta ajassa taaksepäin Ihanalle Kaudelle, La Belle Epoquelle. Ympärilläsi kohoaa mahtipontisia jugend-kivitaloja, kun maleksit puistokatua pitkin merta kohti, nostat hattuasi Eino Leinolle (nykyisin patsaalle, silloin kenties ihka elävälle) – ja pian vastaan tulee lasiseinäinen paviljonki, jossa roikkuu kristallikruunuja katossa. Esplanadin Kappeli, avattu vuonna 1867, vuosisatojen taitteessa kulttuurisuuruuksien kantapaikka numero yksi.

Tietenkään edes viime torstain rankkasade ei estänyt minua tekemästä moista kierrosta, kun kerran Helsingissä satuin olemaan. Valitettavasti olin jättänyt kotiin puuvartisen sateenvarjoni, jonka kuosina sattuu olemaan Edgar Degas'n Tähti-maalaus, mutta Kampista mukaan tarttunut violetti matkavarjo sai luvan kelvata suojaksi kävelylle. Kappelissa vietinkin sitten laatuaikaa yhdessä täyslasisista erkkeri-ikkuna-loosheista, seurassani Mustikka-kollektiivin energinen, viiltävänälykäs, kissamainen ja muutenkin ihastuttava Eeva Maria.

Kuinka ollakaan, keskustelu kääntyi pian suureen uutiseen: vastikään perustettu turkulainen Helmivyö-kustantamo julkaisee esikoisromaanini ensi syksyllä! Tätä legendaarista käsikirjoitustahan aloin aikoinaan työstää (no pun intended) jo lukiossa, vein sen mukanani Orivedelle vuosikymmenen taitteessa, ja kun sain sen valmiiksi joskus vuoden 2013 tienoilla, pääsin sen kanssa semifinaaliin Gummeruksen romaanikilpailussa 2014. Sen jälkeen se kuitenkin jäi pyörimään pöytälaatikkooni – mikään kustantamo kun ei jostain kumman syystä tarttunut varsin provokatiiviseen tarinaan, joka sisälsi sekä mieshuoria että kannibalismia että spefi-elementtejä! Kunnes Suomen the törkykirjallisuusmies Juri Nummelin bongasi sen oman kustantamonsa ensimmäiseksi esikoisromaaniksi.

Ennen muuta tuo romaani on kuitenkin tarina Ihanasta Kaudesta, toisin sanoen siitä samasta 1800–1900-luvun taitteesta, jonka epävirallinen muistomerkki Kappeli on. Ei sellaisena kuin se oli, vaan sellaisena kuin sen olisi pitänyt olla. Silinterihattuiset maailmanmiehet polttavat sikareita herrainklubilla ja uppoutuvat epäsovinnaisiin nautintoihin, kurtisaanit (sukupuoleen katsomatta) valikoivat heistä rakastajiaan, taiteilijat aiheuttavat skandaaleja, huippunäyttelijättäret kohauttavat tiimalasivyötäröillään ja valtavilla hatuillaan, absintti ja vermutti virtaavat, kaiken alla kuohuu synkkä alamaailma – ja kaikki tämä kukkien, joutsenten ja ornamenttiköynnösten koristamissa kulisseissa. 

Kun kohotimme punaviinilasillisia Kappelissa romaanini kunniaksi, saatoin jälleen kerran tuntea istuvani tuossa rehellisen romantisoidussa art nouveau -todellisuudessa. Kaukana banaaliuden ja tyylittömyyden syömästä 2010-luvun Suomesta.

P.S. Jos Edgar Degas'n taide alkoi kiinnostaa enemmänkin, kannattaa käväistä täällä. 1900-luvun alun suurkaupunkielämän kuvauksina hänen töissään on paljonkin samaa kuin romaanini maailmassa...

maanantai 13. kesäkuuta 2016

Söpöyden ongelmasta, eli miksi se on oikeastaan groteskiutta ja päinvastoin



Eräistä ystävistäni pidän aivan erityisellä tavalla. Sen lisäksi, että heidän kanssaan voi jakaa hyvinkin karun kuuloisia mietteitä ilman turhaa moralisointia (ja sen, että jostain syystä juuri heidän kanssaan on erityisen hauskaa ryypiskellä, heh), olen huomannut vielä yhden yhteisen nimittäjän heidän välillään. Keskusteluissa heidän kanssaan voi yhtenä hetkenä harjoittaa sysimustaa splatter-huumoria, heittää härskiä läppää ja keskustella syvällisesti nekrofiliasta ja kannibalismista – ja seuraavana hetkenä vaihtaa lennosta näennäisen vastakkaiseen ääripäähän. Tiedättehän, sinne ”voi miten kaunista/romanttista/suloista! <3” ja ”iih, kissa!!!” -osastolle.

Hämmentääkö? Varmaan. Toisaalta, minähän olen juuri se, joka on kirjoittanut kokonaisen novellisarjan (josta kaksi osaa on jo julkaistu ja ainakin kaksi julkaistaan vielä tämän vuoden aikana) toisiinsa hellästi ja intohimoisesti rakastuvista elävistä muumioista. Siellä hekin ojentavat toisilleen kuihtuneita ruusuja näivettynein käsin, suutelevat ikivirnistävin huulin ja käyvät vihillä hieman homehtuneissa ja koinsyömissä frakeissa ja vaaleissa mekoissa.

Groteskius on määritelmällisesti rajojen rikkomista. Sitä, kun esimerkiksi ihmisruumiin ja ihmisyyden rajoja määritetään luovasti uudelleen – kuten silpomisen, epämuodostumien, kannibalismin tai vaikka elävien kuolleiden merkeissä. Groteski liittyy usein tabuihin ja syviin ääneenlausumattomiin pelkoihin ja toiveisiin sekä niiden tökkimiseen. Siksi se saattaa kietoutua yhteen myös koomisuuden ja eroottisuuden kanssa.

Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että kolmiosaisesta luettelosta – groteski, eroottinen, koominen – puuttuu vielä yksi asia. Se on söpöys



Suloisuuden kokemus pakenee yrityksiä järjelläselittämiseen, aivan kuin nuo kolme muuta. Söpöyskin liittyy monesti koomisuuteen, mutta omalla tavallaan se on myös rivoa ja groteskia. Pienenpienet käpälänsä kuppikakun vaaleanpunaiseen glitterkuorrutteeseen sotkeva kissanpentu edustaa totunnaisilla – klassis(ist)illa? – standardeilla ”huonoa makua”. Se ”vetää överiksi”, rienaa kylmänviileitä toden- ja säännönmukaisuuslaskentoja, pilaa lobotomisoidun itsehillintäihanteen hävyttömällä tunteellisuudella.

Söpöydestä voi puhua ja sitä voi rationalisoida loputtomiin, mutta se ei poista ihmisen pohjimmaista aseettomuutta kyseisen äärikokemuksen edessä. Kauhu, nauru, kiihottuminen – ja se ilonsekainen mielenheltyminen, jota söpöyden kokeminen on. (Huomasitteko: siinä tulikin kaikki mitä paitsi raatotarinat, myös edellä mainitut vakituiset keskustelunaiheeni ystävieni kanssa pitävät sisällään?) Ainoa ero lienee siinä, että omasta maskuliinisuudestaan tai ”järjellisyydestään” huolta kantavat taistelevat söpöyttä vastaan nykyisin yhtä suurella raivon vimmalla kuin varhaismodernit puritaanit naurua tai viktoriaaniset pikkuporvarit kiihottumista vastaan.

Jälleen kerran näennäiset vastakohdat eivät siis ole oikeastaan vastakohtia laisinkaan. Söpöyden vastakohta ei ole groteskius tai mikään muukaan inhimillisen kokemuksen ääripää. Se on se, jonka tunnetusti haluan kiertää kaukaa: tavanomaisuus.