tiistai 21. kesäkuuta 2016

Kuinka eskapistista tuli esikoiskirjailija


”Jugend oli ja jäi pintatyyliksi, jollaisena se soveltui aikansa pinnallisuuden ja valheellisuuden kuvastimeksi. Se edusti nimenomaan ornamentiikkaa, joka levisi kaiken ylle kuin vesirutto.” – Armas J. Pulla

Aina kun käyn Helsingissä, minun on suorastaan pakko flaneerata edes kerran Esplanadi päästä päähän. Siinä nimittäin on sellainen todellisuuden saareke, joka peittoaa jopa Turun Läntisen Rantakadun kyvyssään viedä haaveellinen kulkija hetkeksi sata vuotta ajassa taaksepäin Ihanalle Kaudelle, La Belle Epoquelle. Ympärilläsi kohoaa mahtipontisia jugend-kivitaloja, kun maleksit puistokatua pitkin merta kohti, nostat hattuasi Eino Leinolle (nykyisin patsaalle, silloin kenties ihka elävälle) – ja pian vastaan tulee lasiseinäinen paviljonki, jossa roikkuu kristallikruunuja katossa. Esplanadin Kappeli, avattu vuonna 1867, vuosisatojen taitteessa kulttuurisuuruuksien kantapaikka numero yksi.

Tietenkään edes viime torstain rankkasade ei estänyt minua tekemästä moista kierrosta, kun kerran Helsingissä satuin olemaan. Valitettavasti olin jättänyt kotiin puuvartisen sateenvarjoni, jonka kuosina sattuu olemaan Edgar Degas'n Tähti-maalaus, mutta Kampista mukaan tarttunut violetti matkavarjo sai luvan kelvata suojaksi kävelylle. Kappelissa vietinkin sitten laatuaikaa yhdessä täyslasisista erkkeri-ikkuna-loosheista, seurassani Mustikka-kollektiivin energinen, viiltävänälykäs, kissamainen ja muutenkin ihastuttava Eeva Maria.

Kuinka ollakaan, keskustelu kääntyi pian suureen uutiseen: vastikään perustettu turkulainen Helmivyö-kustantamo julkaisee esikoisromaanini ensi syksyllä! Tätä legendaarista käsikirjoitustahan aloin aikoinaan työstää (no pun intended) jo lukiossa, vein sen mukanani Orivedelle vuosikymmenen taitteessa, ja kun sain sen valmiiksi joskus vuoden 2013 tienoilla, pääsin sen kanssa semifinaaliin Gummeruksen romaanikilpailussa 2014. Sen jälkeen se kuitenkin jäi pyörimään pöytälaatikkooni – mikään kustantamo kun ei jostain kumman syystä tarttunut varsin provokatiiviseen tarinaan, joka sisälsi sekä mieshuoria että kannibalismia että spefi-elementtejä! Kunnes Suomen the törkykirjallisuusmies Juri Nummelin bongasi sen oman kustantamonsa ensimmäiseksi esikoisromaaniksi.

Ennen muuta tuo romaani on kuitenkin tarina Ihanasta Kaudesta, toisin sanoen siitä samasta 1800–1900-luvun taitteesta, jonka epävirallinen muistomerkki Kappeli on. Ei sellaisena kuin se oli, vaan sellaisena kuin sen olisi pitänyt olla. Silinterihattuiset maailmanmiehet polttavat sikareita herrainklubilla ja uppoutuvat epäsovinnaisiin nautintoihin, kurtisaanit (sukupuoleen katsomatta) valikoivat heistä rakastajiaan, taiteilijat aiheuttavat skandaaleja, huippunäyttelijättäret kohauttavat tiimalasivyötäröillään ja valtavilla hatuillaan, absintti ja vermutti virtaavat, kaiken alla kuohuu synkkä alamaailma – ja kaikki tämä kukkien, joutsenten ja ornamenttiköynnösten koristamissa kulisseissa. 

Kun kohotimme punaviinilasillisia Kappelissa romaanini kunniaksi, saatoin jälleen kerran tuntea istuvani tuossa rehellisen romantisoidussa art nouveau -todellisuudessa. Kaukana banaaliuden ja tyylittömyyden syömästä 2010-luvun Suomesta.

P.S. Jos Edgar Degas'n taide alkoi kiinnostaa enemmänkin, kannattaa käväistä täällä. 1900-luvun alun suurkaupunkielämän kuvauksina hänen töissään on paljonkin samaa kuin romaanini maailmassa...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti