maanantai 13. kesäkuuta 2016

Söpöyden ongelmasta, eli miksi se on oikeastaan groteskiutta ja päinvastoin



Eräistä ystävistäni pidän aivan erityisellä tavalla. Sen lisäksi, että heidän kanssaan voi jakaa hyvinkin karun kuuloisia mietteitä ilman turhaa moralisointia (ja sen, että jostain syystä juuri heidän kanssaan on erityisen hauskaa ryypiskellä, heh), olen huomannut vielä yhden yhteisen nimittäjän heidän välillään. Keskusteluissa heidän kanssaan voi yhtenä hetkenä harjoittaa sysimustaa splatter-huumoria, heittää härskiä läppää ja keskustella syvällisesti nekrofiliasta ja kannibalismista – ja seuraavana hetkenä vaihtaa lennosta näennäisen vastakkaiseen ääripäähän. Tiedättehän, sinne ”voi miten kaunista/romanttista/suloista! <3” ja ”iih, kissa!!!” -osastolle.

Hämmentääkö? Varmaan. Toisaalta, minähän olen juuri se, joka on kirjoittanut kokonaisen novellisarjan (josta kaksi osaa on jo julkaistu ja ainakin kaksi julkaistaan vielä tämän vuoden aikana) toisiinsa hellästi ja intohimoisesti rakastuvista elävistä muumioista. Siellä hekin ojentavat toisilleen kuihtuneita ruusuja näivettynein käsin, suutelevat ikivirnistävin huulin ja käyvät vihillä hieman homehtuneissa ja koinsyömissä frakeissa ja vaaleissa mekoissa.

Groteskius on määritelmällisesti rajojen rikkomista. Sitä, kun esimerkiksi ihmisruumiin ja ihmisyyden rajoja määritetään luovasti uudelleen – kuten silpomisen, epämuodostumien, kannibalismin tai vaikka elävien kuolleiden merkeissä. Groteski liittyy usein tabuihin ja syviin ääneenlausumattomiin pelkoihin ja toiveisiin sekä niiden tökkimiseen. Siksi se saattaa kietoutua yhteen myös koomisuuden ja eroottisuuden kanssa.

Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että kolmiosaisesta luettelosta – groteski, eroottinen, koominen – puuttuu vielä yksi asia. Se on söpöys



Suloisuuden kokemus pakenee yrityksiä järjelläselittämiseen, aivan kuin nuo kolme muuta. Söpöyskin liittyy monesti koomisuuteen, mutta omalla tavallaan se on myös rivoa ja groteskia. Pienenpienet käpälänsä kuppikakun vaaleanpunaiseen glitterkuorrutteeseen sotkeva kissanpentu edustaa totunnaisilla – klassis(ist)illa? – standardeilla ”huonoa makua”. Se ”vetää överiksi”, rienaa kylmänviileitä toden- ja säännönmukaisuuslaskentoja, pilaa lobotomisoidun itsehillintäihanteen hävyttömällä tunteellisuudella.

Söpöydestä voi puhua ja sitä voi rationalisoida loputtomiin, mutta se ei poista ihmisen pohjimmaista aseettomuutta kyseisen äärikokemuksen edessä. Kauhu, nauru, kiihottuminen – ja se ilonsekainen mielenheltyminen, jota söpöyden kokeminen on. (Huomasitteko: siinä tulikin kaikki mitä paitsi raatotarinat, myös edellä mainitut vakituiset keskustelunaiheeni ystävieni kanssa pitävät sisällään?) Ainoa ero lienee siinä, että omasta maskuliinisuudestaan tai ”järjellisyydestään” huolta kantavat taistelevat söpöyttä vastaan nykyisin yhtä suurella raivon vimmalla kuin varhaismodernit puritaanit naurua tai viktoriaaniset pikkuporvarit kiihottumista vastaan.

Jälleen kerran näennäiset vastakohdat eivät siis ole oikeastaan vastakohtia laisinkaan. Söpöyden vastakohta ei ole groteskius tai mikään muukaan inhimillisen kokemuksen ääripää. Se on se, jonka tunnetusti haluan kiertää kaukaa: tavanomaisuus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti