keskiviikko 24. elokuuta 2016

Melankolisia raatoja Taiteiden yössä!



Huomenna, eli torstaina 25.8.2016, esiinnyn Helsingin Taiteiden yössä Queer Poetry Jamissa. Ja sinne Cafe Mascotin lavalle tuonkin sitten jotain, minkä kaltaista monikaan ei liene Suomessa nähnyt. Kyseessä on kerrassaan tajunnanräjäyttävä, poikkitaiteellinen, runon ja musiikin ja burleskin yhdistävä Melankolia: The Necroshow.


Kyllä, show’lla on paljonkin tekemistä nekropunk-genren ja oman raatomytologiani kanssa. Kyllä, olen jälleen kerran inspiroitunut hyvinkin paljon kersantti John Torringtonin aka Pyhä Johannes Mätänemättömän traagisesta elämäntarinasta… Olipa kerran viktoriaanisessa Englannissa kaunis nuori mies, jolla oli vaaleahkot hiukset ja suuret siniset silmät. Hän oli vain köyhän ajurin poika Mancesterista, mutta niin taitava ja kunnianhimoinen hän mitä ilmeisimmin oli, että hän oli jo 19-vuotiaana Kuninkaallisen laivaston kersantti. Eikä vain sitä: hän oli lämmittäjä, hänen vastuullaan oli siis pitää yllä tulta laivojen höyrykoneissa, noissa aikansa huippumoderniuksissa ja edistysuskon symboleissa.

Ja kun vanha yltiöpäinen meriupseeri Sir John Franklin lähti kahdella höyrypurjehtijalla etsimään Britti-imperiumin intresseihin sopivaa vesireittiä Atlantilta Tyynellemerelle Pohjois-Kanadan saarten lomitse, ”varmana onnistumisesta”… siellä nuoriherra Torrington oli, pitämässä huolta HMS Terror -nimisen aluksen höyrykoneesta. Ja yskimässä verta, sillä keuhkotauti – tuo ajan romanttisin sairaus – hivutti häntä hitaasti kuoliaaksi. Asiaa ei varsinaisesti auttanut se, että laivat oli lastattu moderneilla lyijyjuotetuilla muonasäilykkeillä (koska eiväthän sivistyneet britit nyt metsästä niin kuin mitkäkin alkuasukkaat) ja varustettu vielä moderneimmilla, upouusilla lyijyisillä vesiputkistoilla.

Vuoden 1846 ensimmäisenä päivänä keuhko-ongelmat ja lyijymyrkytys (ns. saturnismi, raskasmielisyyden nimikkoplaneetan mukaan) sitten lopulta tappoivat 20-vuotiaan John T:n. Ensimmäisenä koko retkikunnasta, josta yksikään ei lopulta palannut kotiin. Hänet haudattiin ikiroutaiseen maahan röyhelökauluksinen pusero yllään ja paljain jaloin, raajat sidottuna ruumiiseen kiinni ja pallokuvioinen liina pään ympärillä pitämässä suuta kiinni. (Kuolleen suu saattaa aueta rigor mortiksen aikana, ja tästä on monen avosuisen muumion kohdalla syntynyt väärinkäsitys, että tämä olisi ”huutanut tuskasta” kuollessaan.) Ja kun hänen hautansa löydettiin ja avattiin 138 vuotta myöhemmin… hän oli edelleen miltei yhtä kaunis kuin eläessään. Mitä nyt osa kasvoista hieman värjäytynyt tummaksi kuin musta sappi. Niin hyvin säilynyt, että tiedonjanoinen tutkimusryhmä saattoi tehdä hänelle ”täydellisen ruumiinavauksen”.

En nyt rohkene suoraan tähän asettaa autenttisia valokuvia raatokaunokaisestamme, etteivät herkkähermoisimmat järkyty; halukkaat perehtykööt aiheeseen esim. täällä. Mutta kaunista, vai mitä? Viktoriaaninen morbidi ja makaaberi romantiikka, Dorian Gray from hell, steampunk from hell, nekrofiilin päiväunelma? Ja tässä olivat sentään vasta faktat… Nekropunk-genren kauttahan kauniin jäätyneen nuorenmiehen tarinaa voi kehitellä vaikka mihin suuntaan, kuten olen tehnytkin.

Herra T. ei ole ainoa kuuluisa tutkimusmatkailijankalmo, josta Melankolia: The Necroshow on saanut innoituksensa. Kehotan tutustumaan kenties vielä makaaberimpaan tositarinaan Mount Everestin raatosquatista tahattomasta hautausmaasta, niin kutsutusta Sateenkaarilaaksosta.

Ja kuten taannoisessa nekropunk-esseessäni totesin, epäkuolleet ja muut aivan liian elävänoloiset kalmot edustavat äärimmäistä toiseutta, levottomuutta herättävää pyhien rajojen pirstomista – jonkinlaista äärimmäistä ”queeriutta”. Summa summarum: Melankolia-show’n virallinen johdanto, olkaa hyvät…

Melankolia. Kylmyys, kuivuus, lyijynraskaus, talvipäivänseisaus, napaseudun kaamos. Se mikä lakaistaan maton alle, ettei kukaan muu pahoittaisi mieltään. Tummanpuhuva itkijä sateenkaari-ilveilyn keskellä. Ylpeä steriiliys: siinähän lisäätte kansakuntaa, eräät meistä hautaavat hedelmällisen nuoruutensa oikein mielellään ikiroutaan sen jälkeen kun olemme tarpeeksi riutuneet keuhkotaudissa. Elävä ja kuollut, kaksi absoluuttisesti toisensa pois sulkevaa kategoriaa – mutta entä jos ei ole tarpeeksi kumpaakaan ja aivan liikaa molempia?
  
Tervetuloa todistamaan, miten raivokkaita jäätävät ja saturniset raadot osaavatkaan olla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti