perjantai 19. elokuuta 2016

Olemassa ilman lupaa, eli johdatus nekropunkiin




Ennen kuin sanasta ”punk” tuli musiikki- ja pukeutumistyylin nimi ja myöhemmin jos jonkinlaisten spekulatiivisen fiktion alagenrejen loppupääte, se merkitsi pikkurikollista tai vielä yleisemmin mies- tai naishuoraa. Punk on siis vastakohtaista kaikelle, mitä länsimaisessa kulttuurissa on iät ja ajat kutsuttu hyväksi mauksi tai järjestykseksi. Se voidaan nähdä vastalauseena lain samaistamiselle oikeuteen, yhteiskunnan tai yhteisön vallalle yksilön yli, tunteiden tukahduttamiselle ”järjen” nimissä, hyödyttömien nautintojen moralisoinnille tai patriarkaaliselle sukupuolibinaarille, muun muassa. ”Punk” on sana, jossa kiteytyy myös spekulatiivisen fiktion kapinapotentiaali: täysin vastuuttomasti spefikirjailija kävelee kylmien faktojen yli ja luulee voivansa rakentaa uusia maailmoja tämän yhden hyvän tilalle! Onhan se jo melkein sairaalloistakin, moinen todellisuudesta ja elävistä hengittävistä ihmisistä irtautuminen – suorastaan itsekästä!

Ennen muuta punk merkitsee vakiintuneiden rajojen ja luokitusten pirstomista. Niitähän on inhimillinen kulttuuri täynnä – miehet ja naiset, ihmiset ja eläimet, me ja ne, luonnollinen ja luonnoton, elävä ja eloton ja niin edelleen – ja niitä rikkovilla asioilla ja ilmiöillä on taipumusta herättää kauhua primitiivisissä mielissä. Perinteisesti ne on työnnetty sinne, mitä arkaaisimpien kulttuurien kohdalla nimitettäisiin pyhän ja pahan sfääriksi (suomen kielen sana ”pyhä” onkin alun perin tarkoittanut rajaseutua, ei-kenenkään-maata). Modernimmissa sivilisaatioissa on käytetty muun muassa termiä uncanny valley pohjimmiltaan samasta asiasta: ei aivan yhtä, muttei aivan toistakaan. Vaikea määritellä, eli ikuisesti tuntematon, eli pelottava. Vähän niin kuin pimeässä voi olla aivan mitä tahansa.

Ja onko olemassakaan äärimmäisempää toiseutta ja tuntemattomuutta – ja sellaisena mitään pelottavampaa – kuin kuolema? Tai tarkemmin sanoen joku kuollut? Vainaja, kalmo, raato, kreikaksi nekros (vrt. nekrofilia eli kirjaimellisesti ”mieltymys vainajaan”). Ja jos tämä pätee jo vasta äsken kuolleeseen – entä kun kalmo alkaa mädäntyä tai muumioitua? Kun hänen/sen (suomessa ei ole pronominiongelmaa sukupuolittamisen kohdalla, mutta subjektin ja ei-subjektin rajanvedon suhteen kylläkin) ennen niin miellyttävät piirteet alkavat hitaasti vääristyä joksikin muuksi? Ja jos pelkästään tavallinen eloton, liikkumaton, periaatteessa täysin vaaraton kalmo on näin karmiva ja uncanny – entä, entä jos tapahtuisi se mitä eniten pelkäämme, eli ultimaattinen tuntematon yllättäisi ja elävän ja elottoman raja olisikin jossain muualla kuin luulemme? Entä jos voisi rikkoa rajoista tiukimman ja olla yhtä aikaa elossa ja kuollut?


Zombie-apokalypseja on maailman sivu, ja varsinkin 2000-luvulla niistä on tullut suoranainen trendi. Niissä hyödynnetään samaa teemaa: ennen tuttu onkin nyt jotain muuta, jotain potentiaalisesti vihamielistä, ja tutut piirteet hajoavat hitaasti vastenmieliseksi lihamassaksi. Perinteinen elokuvazombie on tosin siinä mielessä harmiton hahmo, että se on vain mieletön lihakone, vailla omantunnontuskia tapettava mörkö – ja alkuperäisessä kontekstissaan, Karibian mustien voodoo-traditiossa, zombius merkitsee orjuutta.

Eläviä ruumiita, epäkuolleita, on kuitenkin eri kansanperinteissä monenlaisia, eivätkä kaikki suinkaan ole mielettömiä. Osa vihaa eläviä niin paljon, että raahaa heidät mukanaan hautaan tai raatelee palasiksi heti saadessaan tilaisuuden. Osa haluaa vain saattaa loppuun tekemättömän velvoitteen. Jotkut ovat eläneet tavalla tai toisella ”sopimattomasti” – esimerkiksi irstailemalla, tekemällä itsemurhan tai olemalla muuten turhan individualisteja – eivätkä siksi pysty rauhoittumaan haudassakaan.

What you are now is what we used to be – what we are now is what you will be. Toiseuteen tuppaa kuulumaan, että me ensimmäiset pelkäämme sen tarttuvan. Ja kuoleman ja vainajien kohdalla olemme, harvinaista kyllä, tavallaan aivan oikeassa. Bring out your dead – lieneekö sattumaa, että keltainen väri on Euroopan historiassa viitannut niin kulkutauteihin, prostituutioon, vainottuun etniseen ryhmään (juutalaiset) kuin pelkuruuden kaltaiseen epäylevään käytökseenkin? Jos elävät kuolleet muodostaisivat militantin poliittisen liikkeen, sen tunnusväri olisi ehdottomasti keltamusta. Tunnuksena voisi olla vaikka nyrkkiin kohotettu luurankokäsi.
 
Kalmo ei tarvitse mitään eikä ketään. Hän/se on täysin itseriittoinen yksilö. Se on irrallaan sekä hyödyllisyyden että kaiken maailman ”viettien” kahleista. Jos elämässä on orjuuttavia ”tosiasioita”, mikä onkaan varmin tapa päästä niistä eroon kuin vapautua itse elämästä? Kalmo on steriili, hedelmätön niin kuin kaikki hirviöt ovat, ja sellaisena vapaampi kuin sata elävää elämänjatkajaa; vanha suomalainen sana ”marras” tarkoittaakin sekä hedelmätöntä että kuollutta. Jos elävä kuollut päätyykin harjoittamaan seksiakteja, hänellä ei voi olla siihen muuta syytä kuin se, että hän vain voi. Tai kenties hän haluaa olla nimenomaan jonkun tietyn henkilön (elävän tai kuolleen) lähellä, koska tämä on juuri se kuka on; ei siksi, että tämä olisi läheisyyden tai nautinnon halun – tai, auta armias, suvunjatkamisvietin – täyttämisen väline. Muumioitunut vainaja on lisäksi pystyyn nostettu keskisormi koko ”elämän kiertokulun” edessä. Hän pysyy ikuisesti samanlaisena yhtenä kappaleena, vaikka maailma kaatuisi hänen ympäriltään – hän ei ravitse ketään, on vain olemassa ilman tarkoitusta. Kristillisessä perinteessä tunnetaan les incorruptibles, pyhät mätänemättömät (kirjaimellisesti: turmeltumattomat), jotka ovat niin erityisiä, etteivät maalliset katoavaisuuden säännöt pure heihin.

Kalmo ei ole missään määrin miellyttävä, kaikkein vähiten elävien silmille: mätänevää lihaa siellä, nahistunutta tai värjäytynyttä ihoa täällä, puuttuvia silmiä, riettaita virneitä. Entä jos elävä kuollut joutuu seuraamaan oman kehonsa muuttumista joksikin muuksi kuin eläväksi ja samalla itsensä liukumista yhä kauemmas elävien maailmasta, elävien normeista, elävien kauneusihanteista? Ehkä vapauttavaa, ehkä ahdistavaa, todennäköisimmin molempia, kuten kaikki muutos.

Silti epäkuollut voi olla äärimmäisen eroottinen, varsinkin jos kyseessä sattuu olemaan kauniiksi ruumiiksi muuttunut nuorukainen tai neitonen. Äsken elämän hedelmällistä kevättä elävä kaunistus, nyt kuollut, kylmä, enemmän tai vähemmän inhottavan näköinen… Kontrasti, ja sen kautta rajojen rikkominen. Piirre, joka yhdistää kolmea kategoriaa, joilla näennäisesti ei ole mitään tekemistä keskenään: eroottinen, koominen, groteski. Nähdäkseni juuri epäkuolleen hahmon kautta voi tutkia näiden kolmen asian yhteyksiä ja sitä, ettei viehtymyksen vastakohta ole inho vaan välinpitämättömyys. Kun 20-vuotiaana kuollut pakastekuivattu merialiupseeri tulee repineeksi nautinnosta kehräävältä muumioituneelta paronittarelta kohdun seinämät rikki kovaksi jäätyneellä elimellään (kuten tapahtuu novellissani ”Tahdon”), lienee vaikea päättää pitäisikö värähtää inhosta, nauraa vai kiihottua.

Eläviä kuolleita ei pitäisi olla olemassa. Juuri siksi heistä pitää kirjoittaa. Tieteellinen maailmankuva – toisin sanoen vain siihen luottaminen, mikä voidaan tällä hetkellä ja tietyillä tarkkaan määritetyillä metodeilla todistaa – on vastakkainen spefi- ja varsinkin kauhukirjailijan perimmäiselle mielenlaadulle siinä missä uskonnolliset dogmitkin. Elävällä kuolleella on tietenkin myös metaforinen ja symbolinen arvonsa: periaatteessa se voisi edustaa mitä hyvänsä ns. poikkeavuutta, joka aiheuttaa muissa erityistä ahdistusta. Ja varmaan suurin osa ihmisistä näkee oman ruumiinsa joskus vieraana ja vastenmielisenä, sillä sitä itse elämä on. Muutosta, ja varsinkin sen alalajia rappeutumista.

Kaikissa edellä vastaan tulleissa teemoissa askaroitsee potentiaalinen kauhun alagenre, nekropunk.

Millainen olisi elävien kuolleiden yhteiskunta? Voisiko sellaista edes olla, jos epäkuollut ei tarvitse mitään? Vai tarvitseeko? Riittääkö asioiden haluaminen? Saavuttaako epäkuollut sellaisen syvän rauhan, joka johtaa harmoniaan muun maailman kanssa, ja onko se hyvä asia? Vai tuleeko hänestä päinvastoin vihainen – itselleen, muille ihmisille, itse elämälle? Voiko epäkuolleella olla mitään yhteenkuuluvuutta edes tai varsinkaan toisen epäkuolleen kanssa? Mitä keinoja epäkuolleella on ylipäätään selvitä tässä tai missä hyvänsä muussa maailmassa? Millaiset lainalaisuudet on hänen olemassaolollaan? Onko hänet tuomittu elämään hylkiönä elävien ihmisten maailman varjoissa?

Lyhyesti: mitä mahdollisuuksia elävän kuolleen hahmo voikaan antaa kirjailijalle, joka ei tyydy tekemään hänestä pelkkää mieletöntä, tuhottavaa demonia? Anne Rice inhimillisti vampyyrin hahmoa. Kuka tekisi saman muumiolle tai zombielle? Millä tavoin elämän ja kuoleman rajaa voi kartoittaa luovasti, radikaalisti, eksploitatiivisesti, epäkorrektisti?

Minä aloitin omien ”raatonovellieni” kirjoittamisen sen jälkeen, kun olin vuoden 2012 tienoilla nähnyt toistuvasti samanlaista unta. Näissä unissa menin järven rannalla seisovaan ränsistyneeseen pitsihuvilaan, ja siellä oli pitkään mekkoon pukeutunut aggressiivinen muumionainen, jota pääsin juuri ja juuri pakenemaan ulos. Kyseinen muumio jäi elämään mielessäni: mietin, mitä hän oikein halusi, miten hän oli päätynyt nykyiseen tilaansa ja miksi hän oli niin vihainen. Lopulta, kävellessäni Turun vanhalla hautausmaalla, tarina hahmottui. Epäkuolleen naisen nimi oli Charlotta Qvellstierna, hän oli rappeutuneen vapaaherrasuvun viimeinen ja hän oli elänyt melkein koko elämänsä erakkona vanhassa rakkaassa perintöhuvilassaan, paossa demokratian mädättämältä maailmalta… ja kun hän oli kuollut, ei kukaan ollut tietenkään tullut kaivanneeksi häntä. Myöhemmin, syksyllä 2014, halusin kirjoittaa epäkuollut-tulkinnan eräästä oikeasti olemassa olevasta, suhteellisen tunnetusta muumiosta – nimittäin pahamaineisen Franklinin naparetkikunnan (1845) ensimmäisenä kuolleesta miehestä, ylilämmittäjä-kersantti John Torringtonista, jonka hauta löydettiin läheltä Pohjoisnapaa vuonna 1984. (Jos katsotte valokuvia hänestä, ymmärrätte miten helppoa on uskoa hänen olevan elossa. Ne silmät!) Rohkaisen muuten ehdottomasti muitakin potentiaalisia nekropunkin kirjoittajia hyödyntämään olemassaolevia kalmoja, jos jonkun sellaisen kokee läheiseksi.

Siihenhän se sitten lopulta päässäni meni, että kaksi elävää muumiota kohtaavat toisensa ja rakastuvat… mikä tapahtuu novellissa ”Pyhä Johannes Mätänemätön”. Myöhemmissä, vielä julkaisemattomissa novelleissa Charlotta mm. päätyy luomaan ”militantin raatoteorian”, jonka mukaan epäkuolleet ovat stabiiliutensa ja riippumattomuutensa takia eläviä korkeampia olentoja. Asiaan kuuluu myös elävien (varsinkin julmien forensisten antropologien) käyttämän halventavan ”raato”-sanan haltuunotto. Raato ja ylpeä siitä!

Miten ihmisestä voi tulla epäkuollut? Sitä eivät omat raatoni ole edes saaneet selville. Heidän olemassaolollaan ei vaikuta olevan mitään selitystä, mitään logiikkaa, saati mitään syvempää merkitystä tai mytologista esikuvaa. He vain ovat olemassa, näivettyneiden kehojensa kanssa, ja heidän on tultava asian kanssa toimeen. Joku muu voi tietenkin antaa omalle epäkuolleelleen jonkin selvästi määritetyn taustan – ehkä se on todella jokin kirous, tai ehkä asialla on jokin harvinaisen mutaation kaltainen biologinen pohja, tai mitä hyvänsä. Mitä haluaakin epäkuolleen hahmon kautta perimmältään sanoa. Minä henkilökohtaisesti olen kiinnostunein juuri siitä, ettei mitään varmuutta tai näennäistä järkeä ole. Ei mitään itsestäänselvää käsikirjoitusta, jonka kautta löytää merkitys olemassaololleen.

Kaikkein häiritsevintä ja rienaavinta rajojen rikkominen on nimittäin juuri silloin, kuin se vain tapahtuu. Niin kuin asioiden ikuisia, pyhiä ja muuttumattomia lokerointeja ei olisi edes olemassa. Ja äärimmäisintä (nekro)punkia – ja äärimmäisintä autonomiaa – puolestaan on se, ettei edes kysele, ei keneltäkään tai miltään taholta, oikeutusta olemassaololleen. Olemassaolon oikeutusta ei pyydetä. Se otetaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti