keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Roskakirjallisuutta noin kymmenessä minuutissa



Viime lauantaina osallistuin Lounais-Suomen Kirjailijoiden Roskakirjallisuusseminaariin ja mm. luin siellä teaserin omasta tulevasta esikoisromaanistani. Itse roskakirjailijoiden (itsepä ovat tämän sanan reclaimanneet!) luentojen herättämistä ajatuksista saisi toki aikaan omankin kirjoituksensa, mutta nyt haluan kirjoittaa eräästä toisesta asiasta, joka tuli illan aikana mieleeni. Sattuneista syistä.

Kyse on samasta syystä, miksi minusta ei koskaan tullut näyttelijää. Olen nimittäin lähes kyvytön improvisoimaan. En yksinkertaisesti kykene reagoimaan nopeasti, menemään ns. autopilotilla, puhumaan mitä sylki suuhun tuo. En ole aivan varma mistä se johtuu, mutta todennäköisesti samasta syystä kuin kirjoitan ”aina niin valmista tekstiä”. Samalla tavoin en näet kykene jättämään paperille täysin ala-arvoista jälkeä. Olen toki sitä mieltä, että ”paras keino blokkiin on hyväksyä olevansa paska kirjoittaja”, mutta paskuuskin on suhteellista. Blokkivaiheessa on kaksi vaihtoehtoa, täydellinen ja totaalisen kelvoton, ja jos siitä haluaa päästä yli, on julistettava olevansa totaalisen kelvoton. Tämäkin kuitenkin toimii vain kirjoittaessa, joka on muutenkin aina ollut minulle puhumista luontevampi tapa kommunikoida.

Kun siis jonkin äkillisen mielenhäiriön seurauksena (ja hyvä on, kollegan yllyttämänä) osallistuin seminaarissa "Roskaa minuutissa" -haasteeseen, jossa tarkoitus oli kertoa minuutissa tarina annetuista aineksista, niin ketään ei varmaan yllätä, että noin puolen minuutin kohdalla jäädyin kuin viktoriaaninen lämmittäjäpoika ikiroutahaudassa. Kertaalleen aloitettua tarinaa ei kuitenkaan sovi jättää kesken – joten tässäpä roskakirjallisen tarinan pätkä pakollisilla motiiveilla ”jallukola” ja ”vesikauhu” ja otsikolla ”Muodonmuutoksia”. Kirjoitettu noin kymmenessä minuutissa ja niin automaatiolla kuin pystyin. Sisältää erotiikkaa ja isänmaallisten tunteiden loukkaamista (koska mitä nyt odotitte?) Kiitos ja anteeksi jo etukäteen.

Muodonmuutoksia

Olipa kerran nuori mies nimeltään Kalervo Virtanen, ja hän suoritti parhaillaan varusmiespalvelusta Pansion laivastotukikohdassa. Eräänä perjantaina hän käveli kireä univormunsa yllään pitkin Hämeenkatua, kunnes saapui kapakkaan nimeltä Portti. Kapakka vaikutti varsin tyhjältä, ja Kalervo käveli tiskille ja tilasi oluen, sillä muuhun hänellä ei ollut varaa. Hän istahti yläkerran nurkkapöytään ja ehti siemailla oluttaan hetken aikaa – ja sitten, yhtäkkiä, tumma hahmo istui hänen viereensä ja laski pöytään kaksi miellyttävän ruskeaa drinkkiä.
”Saanko liittyä kauniin pojan seuraan?” pehmeä, matala miehen ääni sanoi. 

Kalervo nosti katseensa ja näki, että hänen viereensä oli istunut viiksekäs mies hieman vanhanaikaisen näköisessä uniformussa. Komein mies, jonka hän oli koskaan nähnyt.
”No, siemaise toki”, mies sanoi.
”Mitä se on?” Kalervo kysyi hieman epäluuloisena.
”Siinä on yhden tähden Jaloviinaa jatkettuna kolajuomalla. Niin kutsuttua kornettia.”
”Miksi ihmeessä kornettia?”
”Kas, yhden Suomen kuuluisimmista ratsuväenkomentajista oli kutsumanimeltään Pohjolan Lumiaura, ja näin ollen hänen poikansa – niin ikään ratsuväenupseeri – on varmaankin Lumikola. Koska yhden tähden Jaloviina on vänrikki, niin täten jallukola on loogisesti kornetti eli ratsuväenvänrikki.”
Kalervo ihasteli tätä aukotonta logiikkaa ja siemaisi lasista.

Välittömästi hän tunsi, miten koko hänen ruumiinsa valtasi sanoinkuvaamaton tunne. Järjetön kiima, joka tuntui ottavan koko hänen olemuksensa valtaansa! Sulattavan hänen aivonsa yhdeksi kuohuvaksi spermacocktailiksi! Jos hän olisi nähnyt itsensä peilistä, hän olisi nähnyt punertavat silmät, vaahtoa valuvan suun ja niin kovan erektion, että se näkyi armotta univormunhousuissa – varsinkin, kun hänen sauvansakin valui kosteutta.


”Ai niin”, sanoi komea mies. ”Minä olen muuten Suomen Marsalkka ja minä olen saapunut haudan takaa levittämään tarttuvaa kiimaraivotautia isänmaan nuorten sotilaiden keskuuteen, jotta he muistaisivat pyhimmän tehtävänsä: tarjoutua upseereille ja tyydyttää näiden jokaisen intohimon. Tarkkaan ottaen minut manattiin takaisin, mutta se on oma tarinansa… Mikä parasta, tämä kiima tarttuu pelkistä suudelmista!”

Kalervo ei kuullut enää mitään. Kiimaraivotauti pakotti hänet käymään Marsalkan kimppuun ja suutelemaan, ja he tyhjensivät kornettilasilliset yhdessä. Sitten Kalervo otti jalat alleen ja suunnakseen Pansion tukikohdan. Siellä oli paikalla runsaasti parhaassa iässä olevia nuorukaisia sekä turhautuneita upseereita, joiden elämä oli ollut tähän asti yhtä pettymystä pitkän rauhan ja ikävystyttävän heteroavioliiton runtelemana.



maanantai 17. lokakuuta 2016

Erään kirjallisen esikuvani juhlapäivänä



”Selfishness is not living as one wishes to live, it is asking others to live as one wishes to live.”
(Oscar Wilde)

Vuosi oli 2007, kun lukion äidinkielen kurssilla täytyi lukea vapaavalintainen ns. klassikkoromaani ja kirjoittaa siitä essee. Kaikesta hieman epäilyttävästä jo silloin kiinnostuneena – hitto, elettiin aikaa jolloin kirjoitin sadomasokistista HES-fanifiktiota yöt läpeensä – tartuin kirjaan, jonka lukeminen oli jo pitkään kangastellut mielessäni. Dorian Grayn muotokuva, kirjoittanut Oscar Wilde.

Jo suurin piirtein ensimmäisellä sivulla tiesin pitäväni kirjasta. Lukuisat häpeämätöntä ylellisyyden arvostusta huokuvat yksityiskohdat syöksyivät välittömästi silmille – sopiva laatusana tätä kirjoitustyyliä kuvaamaan olisi ehkä rönsyilevä, ehkä ylenpalttinen, englanniksi joka tapauksessa flamboyant. Järjestyksessä toinen asia, joka teki vaikutuksen nuoriin aivoihin tupeerattujen hiusten alla ja kajal-silmien takana, oli avoin miehisen kauneuden ylistys ja väreilevä homoeroottisuus. Sanotaanko nyt näin, että teinivuosieni miljöönä toiminut itäsuomalainen pikkukaupunki oli saanut minulta liikanimen ”rumien miesten kaupunki” (haaveilin säännöllisesti karkaavani Tampereelle tutustumaan paikallisiin glamrokkaripoikiin) eikä miesrakkaudesta puhuttu käytännössä lainkaan.


Tähän ilmapiiriin Oscar Wilde saapui vuosisadan takaa kuin tilauksesta. Hänen puolustelematon taiteen- ja kauneudenrakkautensa sai minutkin rohkaistumaan kirjoittamaan enemmän, monipuolisemmin ja originaalimmin, ja olemaan ylpeä siitä. Vaikka olin jo aiemmin kirjoittanut runoja, tuona vuonna ne muuttuivat tajunnanvirrasta romanttisemmiksi, kertovammiksi ja mitallisiksi – sanalla sanoen enemmän Wildeksi, mikä oli tärkeä askel niiden kehityksessä sellaisiksi millaisia ne ovat nyt. Samana vuonna aloin Wilden oikeudenkäyntidraaman inspiroimana kehitellä tarinaa Kauniin ajan lontoolaisista mieshuorista, joiden avulla ulkokultaisen kunnialliset porvarit aikovat lavastaa kaunosieluisen kirjailijan syylliseksi siveellisyysrikkomukseen. Arvasitte oikein: juuri tästä kehittyi usean vuoden aikana romaanikäsikirjoitus, jonka nimeksi tuli lopulta Omenatarha.

Wilde inspiroi minua niin syvällisesti, että sitä on vaikea edes selittää – jonkinlaisesta Stendhalin syndroomasta (jonka sittemmin olen kokenut kerran toistekin, vielä intensiivisempänä) siinä oli varmaankin kyse, mutta myös herran elämä teki syvällisen vaikutuksen. Luin The Ballad of Reading Gaolia kyynelet silmissä, De Profundista ja sen suomennoksen esipuhetta heteronormeihin kohdistuva raivo suonissa kuplien: kuinka epäoikeudenmukaista, että Wilden kaltainen henkilö tuomittiin vankilaan ylevän rakkauden takia! (Mitä hänen mukaansa merkitsi rakkaus joka ei uskalla sanoa nimeään: ”syvä, henkinen kiintymys, joka on yhtä puhdasta kuin se on täydellistä… Kaunista, hienostunutta, kiintymyksen jaloin muoto. Siinä ei ole mitään luonnotonta. Se on älyllistä, ja sitä esiintyy toistuvasti vanhemman ja nuoremman miehen välillä, jolloin vanhemmalla on älyä ja nuoremmalla koko elämän ilo, toivo ja loisteliaisuus edessään.”)  

Onnen ja autuuden huipentuma oli, kun keväällä 2007 pääsin perheeni mukana käymään Pariisissa. Vaikka koko kaunis kaupunki herätti minussa haltioituneen tunteen kotiintulosta, reissun kohokohdat olivat ehdottomasti pyhiinvaellukset Wilden kuolinpaikalle (L’Hotel Latinalaiskorttelissa) ja haudalle (Père Lachaisen valtava kalmisto).

Eilen, 16.10.2016, tuli kuluneeksi tasan 162 vuotta Oscar Wilden syntymästä. Sen kunniaksi käyn tänään pitkän kaavan ruoka- ja viinipäivällisellä tuon vanhan hedonistin kunniaksi. En nimittäin liioittele vähääkään, kun sanon häntä yhdeksi tärkeimmistä vaikuttajista siinä, että olen sellainen kuin olen ja kirjoitan sellaista materiaalia kuin kirjoitan – ja että minusta ylipäätään tuli kaikista taiteenlajeista nimenomaan kirjallisuuden ja kirjoittamisen parissa toimiva ihminen.