maanantai 17. lokakuuta 2016

Erään kirjallisen esikuvani juhlapäivänä



”Selfishness is not living as one wishes to live, it is asking others to live as one wishes to live.”
(Oscar Wilde)

Vuosi oli 2007, kun lukion äidinkielen kurssilla täytyi lukea vapaavalintainen ns. klassikkoromaani ja kirjoittaa siitä essee. Kaikesta hieman epäilyttävästä jo silloin kiinnostuneena – hitto, elettiin aikaa jolloin kirjoitin sadomasokistista HES-fanifiktiota yöt läpeensä – tartuin kirjaan, jonka lukeminen oli jo pitkään kangastellut mielessäni. Dorian Grayn muotokuva, kirjoittanut Oscar Wilde.

Jo suurin piirtein ensimmäisellä sivulla tiesin pitäväni kirjasta. Lukuisat häpeämätöntä ylellisyyden arvostusta huokuvat yksityiskohdat syöksyivät välittömästi silmille – sopiva laatusana tätä kirjoitustyyliä kuvaamaan olisi ehkä rönsyilevä, ehkä ylenpalttinen, englanniksi joka tapauksessa flamboyant. Järjestyksessä toinen asia, joka teki vaikutuksen nuoriin aivoihin tupeerattujen hiusten alla ja kajal-silmien takana, oli avoin miehisen kauneuden ylistys ja väreilevä homoeroottisuus. Sanotaanko nyt näin, että teinivuosieni miljöönä toiminut itäsuomalainen pikkukaupunki oli saanut minulta liikanimen ”rumien miesten kaupunki” (haaveilin säännöllisesti karkaavani Tampereelle tutustumaan paikallisiin glamrokkaripoikiin) eikä miesrakkaudesta puhuttu käytännössä lainkaan.


Tähän ilmapiiriin Oscar Wilde saapui vuosisadan takaa kuin tilauksesta. Hänen puolustelematon taiteen- ja kauneudenrakkautensa sai minutkin rohkaistumaan kirjoittamaan enemmän, monipuolisemmin ja originaalimmin, ja olemaan ylpeä siitä. Vaikka olin jo aiemmin kirjoittanut runoja, tuona vuonna ne muuttuivat tajunnanvirrasta romanttisemmiksi, kertovammiksi ja mitallisiksi – sanalla sanoen enemmän Wildeksi, mikä oli tärkeä askel niiden kehityksessä sellaisiksi millaisia ne ovat nyt. Samana vuonna aloin Wilden oikeudenkäyntidraaman inspiroimana kehitellä tarinaa Kauniin ajan lontoolaisista mieshuorista, joiden avulla ulkokultaisen kunnialliset porvarit aikovat lavastaa kaunosieluisen kirjailijan syylliseksi siveellisyysrikkomukseen. Arvasitte oikein: juuri tästä kehittyi usean vuoden aikana romaanikäsikirjoitus, jonka nimeksi tuli lopulta Omenatarha.

Wilde inspiroi minua niin syvällisesti, että sitä on vaikea edes selittää – jonkinlaisesta Stendhalin syndroomasta (jonka sittemmin olen kokenut kerran toistekin, vielä intensiivisempänä) siinä oli varmaankin kyse, mutta myös herran elämä teki syvällisen vaikutuksen. Luin The Ballad of Reading Gaolia kyynelet silmissä, De Profundista ja sen suomennoksen esipuhetta heteronormeihin kohdistuva raivo suonissa kuplien: kuinka epäoikeudenmukaista, että Wilden kaltainen henkilö tuomittiin vankilaan ylevän rakkauden takia! (Mitä hänen mukaansa merkitsi rakkaus joka ei uskalla sanoa nimeään: ”syvä, henkinen kiintymys, joka on yhtä puhdasta kuin se on täydellistä… Kaunista, hienostunutta, kiintymyksen jaloin muoto. Siinä ei ole mitään luonnotonta. Se on älyllistä, ja sitä esiintyy toistuvasti vanhemman ja nuoremman miehen välillä, jolloin vanhemmalla on älyä ja nuoremmalla koko elämän ilo, toivo ja loisteliaisuus edessään.”)  

Onnen ja autuuden huipentuma oli, kun keväällä 2007 pääsin perheeni mukana käymään Pariisissa. Vaikka koko kaunis kaupunki herätti minussa haltioituneen tunteen kotiintulosta, reissun kohokohdat olivat ehdottomasti pyhiinvaellukset Wilden kuolinpaikalle (L’Hotel Latinalaiskorttelissa) ja haudalle (Père Lachaisen valtava kalmisto).

Eilen, 16.10.2016, tuli kuluneeksi tasan 162 vuotta Oscar Wilden syntymästä. Sen kunniaksi käyn tänään pitkän kaavan ruoka- ja viinipäivällisellä tuon vanhan hedonistin kunniaksi. En nimittäin liioittele vähääkään, kun sanon häntä yhdeksi tärkeimmistä vaikuttajista siinä, että olen sellainen kuin olen ja kirjoitan sellaista materiaalia kuin kirjoitan – ja että minusta ylipäätään tuli kaikista taiteenlajeista nimenomaan kirjallisuuden ja kirjoittamisen parissa toimiva ihminen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti