tiistai 22. marraskuuta 2016

Älyköt



Kaikki alkoi eräästä lyhyestä, subjektiivisesta kritiikintapaisesta, jonka olin kirjoittanut Facebookiin. Arvosteluni kohteena oli yksi huonoimmista teatteriesityksistä, jonka olin koskaan nähnyt: Juha Hurmeen Turun Ylioppilasteatterille ohjaama Kakaja Raznitsa, joka oli jonkinlainen postmodernin ironinen mukaelma Kalevalasta. Tiedättehän, ha-ha-hauskoja anakronismeja, myyttien kömpelöä ja pinnallista ”päivittämistä nykyaikaan” ja täydellisen epäkoherentti kokonaisuus, vähän niin kuin Laura Gustafssonin Huorasadussa. Lisäksi mukana on tietenkin oltava "feminististä näkökulmaa", mikä tarkoittaa infantiilin pakkomielteistä kiinnostusta naisellisiin ruumiinosiin.

Päätin teilaukseni kommenttiin, etten suosittelisi tätä lähes sietämätöntä kyhäelmää kenellekään; ”tai no, varmasti keskimääräinen humanistisen tiedekunnan parikymppinen opiskelija tai miksei vähän vanhempikin älykkö tykkää”. Ja niin keskustelu leimahti käyntiin – tästä yhdestä sanasta. Onko älykköys jotenkin paha asia? Onko tämä osa nykyistä sivistyksenvastaista, populistista ilmapiiriä? Kuka ylipäätään nykyisin on tai haluaa olla älykkö? Ja niin poispäin.

Vuonna 2009 tulin 20-vuotiaana, vastavalittuna kirjallisuudenopiskelijana Turkuun toiselta puolelta Suomea. Houkkamaisen ihanteellisesti kuvittelin, että Suomen vanhimman kulttuurikaupungin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa kohtaisin itseni kaltaisia ihmisiä: vähintään 100 vuoden takaisesta kirjallisuudesta ja historiasta intohimoisesti kiinnostuneita, taiteeseen kaikella mahdollisella tunteen palolla suhtautuvia, sellaisia jotka halusivat pyrkiä johonkin Elämää Suurempaan ja joille ei riittänyt pelkkä tosi-tv ja yökerhojen lihatiskit.

Sallittakoon minun nauraa.

Oppiaine oli täynnä ihmisiä, joilla ei vain ollut aavistustakaan mitä halusivat elämältään ja olivat siksi päätyneet yliopistoon. Aivan yhtä näköalattomia ja ikävystyttäviä kuin kaikki muutkin. He tutkivat seminaareissa 1900-luvulla kirjoitettua kirjallisuutta feministisen/postkolonialistisen/muun yhden asian teorian pohjalta ja kommunikoivat sen kirotun postmodernin ironian pohjalta – eli tehden kaiken vakavan keskustelun täysin mahdottomaksi. (”Postmoderni ironia on aikamme syöpä, joka pitäisi hävittää tulella ja teräksellä”, pohdiskelin noihin aikoihin – ja kuten myöhemmin selvisi, samoihin aikoihin täsmälleen noin pohti eräs merkittävä spefikirjailija, jonka kanssa sitten päädyinkin viisi vuotta myöhemmin mm. juomaan punaviiniä Turun linnan käytävien syvennyksissä. No, se ei tähän kuulu.)

He kirjoittivat luovan kirjoittamisen kursseilla joko arkirealismia tai postmodernin ironisia pikkunäppäryysleikittelyjä. Täysin vakavissaan – tai mistäpä heistä koskaan tiesi – he saattoivat jopa heitellä nojatuolibiologisia kommentteja ihmiseläimen vieteistä ja vaistoista, vailla mitään humanistista käsitystä ihmisen arvokkuudesta. Pahamaineisena pornograafikkona olin järkyttynyt siitä, miten arkipäiväisesti he suhtautuivat seksiin ja erotiikkaan liittyviin asioihin.

Näiltä ihmisiltä sain kuulla olevani naiivi, pateettinen, dramaattinen (niin kuin se olisi paha asia) ja mitä milloinkin, ja kaiken rakastamani olevan ”kitschiä”, kirosanaksi vakiintunutta romantiikkaa, tai hyväksyttävää vain silloin kun se oli postmodernin ironista – eli ei vakavasti otettua – campia. Olin omituinen, hieman naurettava jäärä jostain väärältä vuosisadalta.

Mitä itse taiteeseen tulee, opin humanistisessa tiedekunnassa senkin ettei kirjallisuuden pidä missään nimessä viihdyttää tai miellyttää lukijaansa: sehän on epä-älyllistä, vallitsevien valtarakenteiden pönkittämistä, valheellista, vastuutonta, syntistä todellisuuspakoa ja niin edelleen. Toisaalta postmodernia henkeä hallitsi ja hallitsee subliimin puute: kaikesta on riisuttu kaikki hohto ja hehku, myös taiteesta. Tilalle on tullut alistuvuus kaiken merkityksettömyyteen. Mitä välii (ven. kakaja raznitsa)?

Että tällaisia älyköitä. Eivätkä vanhemmat älyköt ole keskimäärin juuri sen parempia. Tämän näkee esimerkiksi siitä, että Huorasatu on kerännyt laajaa ylistystä ja päätynyt Finlandia-ehdokkaaksi asti – ja mistä tänä päivänä löydät vähänkään nuoremman polven intellektuellin, josta huokuisi vilpitön, kiihkeä, täysin kaikesta ironiasta ja muusta selkärangattomuudesta vapaa sekä poliittisiin suuntauksiin sitoutumaton rakkaus ja usko taiteeseen? Et ainakaan heidän joukostaan, joille annetaan laajemmalti palsta- ja kolumnitilaa.

No, pitäkööt hyvänään. Minä pysyttelen vanhan kirjallisuuden sekä keskimääräisesti parhaan nykykirjallisuuden – nimittäin spekulatiivisen fiktion, tuon perinteisesti parjatun – parissa.

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

On oranssien lyhtyjen aika



Idea tuli mieleeni jo kolmisen vuotta sitten syksyllä. Olin muistaakseni ollut Helsingissä katsomassa Suomi Burleski Gaalaa, joka pidettiin hohdokkaassa vanhassa elokuvateatterissa – ja olin tavallaan pettynyt. Vaikka ohjelma ei ollut ollut missään nimessä huono, yksipuolinen se oli ollut. Varsinkin ns. amerikkalaistyylisten burleskiesitysten (tiedättehän, sovinnaisiin kauneusihanteisiin edes jotenkuten mahtuva nainen ottaa kimaltavat vaatteet pois pin-up-ilmehtien ja siinä kaikki) suhteen pätee pitkälti sääntö ”kun on nähnyt yhden, on nähnyt ne kaikki”. Samoin kaikki vähänkään räkäisempi revittely – toisin sanoen eurooppalaiselle kabaree-kulttuurille kunniaa tekevä estradiviihde – loisti poissaolollaan.

Siinä istuskellessani Lasipalatsin baarissa odottamassa Turun-bussin lähtöä aloin haaveilla estraditaiteen kuriositeettikabinetista, hienostuneen dekadenssin värittämästä varieteesta, jossa vanhojen kabaree-perinteiden mukaisesti olisi monipuolista ohjelmaa. Olin edeltävänä keväänä käynyt Lontoossa – ja London Wondergroundissa, joka on kaikenlaiselle säkenöivälle kabaree-, burleski- ja sirkustaiteelle omistettu karnevaalialue Thamesin rannalla. Siellä olin nähnyt juuri tällaisen hyvin monipuolisen varietee-illan; oli burleskiesiintyjiä, akrobaatteja, kuplettilaulaja ja vaikka mitä. Vaikka kyseessä oli isohkon budjetin produktio, tunnelma oli intiimi ja sopivan räävitön.

Idea jäi siis kypsymään mieleeni. Eräänä päivänä, kun ajelin pyörälläni Turun tuomiokirkon ohitse, mieleeni napsahti ilmaisu ”oranssien lyhtyjen kortteli”. Asialla oli varmasti jotain tekemistä sen kanssa, että samaiseen kirkkoon on haudattu lempisotaherrani Åke Tott, joka tunnetaan myös nimellä Lumiaura… Mutta mikä oikeastaan oli oranssien lyhtyjen kortteli? Punaisten lyhtyjen korttelin merkityksen kaikki tietävät, ja punainen on assosioitu sekä sotaan että aistilliseen rakkauteen. Entä oranssi? Mielipuolisuuden väriksi sitä ainakin on sanottu. Liikenteessä oransseja valoja kantavat kaikki liian suuret, liian hitaat, liian omituiset ja liian vaaralliset (kuten esimerkiksi lumiaurat). Ja jos punainen kehottaa pysähtymään ja pysymään poissa, oranssi kehottaa hidastamaan ja miettimään.

Oranssien lyhtyjen kortteli on siis kaikenlaisen sopivan häiritsevän häröilyn tila. Ehkä myös turvapaikka sellaisille ihmisille, jotka valtavirta näkisi liian omituisina, liian vaarallisina tai liian ”hitaina”. Sellaisille, jotka herättävät huomion niin hyvässä kuin pahassa. Nimi assosioituu toki myös halloweeniin ja kurpitsalyhtyihin, ja siksi iltamien järjestäminen loka-marraskuun taitteessa oli selviö.

 (Vuoden 2015 Oranssien Lyhtyjen Korttelin mainosta koristi muuan viehättävä raatopariskunta... kyllä, juuri ne tässäkin esseessä mainitut.)

Ensimmäinen Oranssien Lyhtyjen Kortteli järjestettiinkin 31.10.2014 ravintola Soinnussa, ja sen ohjelmasta pääosan muodosti draamaan ja kabareeseen kallellaan oleva (ns. eurooppalaistyylinen) burleski – joskin mukana oli myös musiikin, runon ja mustan huumorin kollektiivi Yhden Miehen Tungos. Seuraavana vuonna ohjelma oli jo käytännössä muuttunut poikkitaiteelliseksi varieteeksi, kun lavalla nähtiin burleskin lisäksi shibari-sidontaa, performanssi, runoutta ja musiikkia.

Tänä vuonna sitten me Turun Epäilyttävän Kulttuurin Seurassa saimme yhteistyökumppaniksemme Varsinais-Suomen Runoviikon, ja niinpä tämän vuoden Oranssien Lyhtyjen Korttelista tulee suurempi ja kauniimpi kuin milloinkaan. Se on siirtynyt ahtaanintiimistä Soinnusta Barker-teatterille Raunistulaan, eli tietenkin siihen Turun kaupunginosaan, jolla on pisimmät perinteet kaikenmoisessa dekadenssissa. Sattuneesta syystä painotus on tänä vuonna nimenomaan (performanssin ja musiikin kanssa risteävässä) lavarunoudessa. Lähimmäs burleskia tulee uusi varietee-kokoonpanoni Kabaree Musta Narsissi – show’mme tulee pitämään sisällään kimallusta, hännystakkeja, korsetteja, verta, ruusuja, räävittömiä rakkausrunoja ja pateettista (klassista) pianomusiikkia, noin suurin piirtein. Runot ovat omiani, lukuun ottamatta erästä homoeroottisen runouden suurta klassikkoa, joka sekin on minun kääntämäni.

Voi siis sanoa, että alkuperäinen ideani on kantanut jo varsin pitkälle.