tiistai 22. marraskuuta 2016

Älyköt



Kaikki alkoi eräästä lyhyestä, subjektiivisesta kritiikintapaisesta, jonka olin kirjoittanut Facebookiin. Arvosteluni kohteena oli yksi huonoimmista teatteriesityksistä, jonka olin koskaan nähnyt: Juha Hurmeen Turun Ylioppilasteatterille ohjaama Kakaja Raznitsa, joka oli jonkinlainen postmodernin ironinen mukaelma Kalevalasta. Tiedättehän, ha-ha-hauskoja anakronismeja, myyttien kömpelöä ja pinnallista ”päivittämistä nykyaikaan” ja täydellisen epäkoherentti kokonaisuus, vähän niin kuin Laura Gustafssonin Huorasadussa. Lisäksi mukana on tietenkin oltava "feminististä näkökulmaa", mikä tarkoittaa infantiilin pakkomielteistä kiinnostusta naisellisiin ruumiinosiin.

Päätin teilaukseni kommenttiin, etten suosittelisi tätä lähes sietämätöntä kyhäelmää kenellekään; ”tai no, varmasti keskimääräinen humanistisen tiedekunnan parikymppinen opiskelija tai miksei vähän vanhempikin älykkö tykkää”. Ja niin keskustelu leimahti käyntiin – tästä yhdestä sanasta. Onko älykköys jotenkin paha asia? Onko tämä osa nykyistä sivistyksenvastaista, populistista ilmapiiriä? Kuka ylipäätään nykyisin on tai haluaa olla älykkö? Ja niin poispäin.

Vuonna 2009 tulin 20-vuotiaana, vastavalittuna kirjallisuudenopiskelijana Turkuun toiselta puolelta Suomea. Houkkamaisen ihanteellisesti kuvittelin, että Suomen vanhimman kulttuurikaupungin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa kohtaisin itseni kaltaisia ihmisiä: vähintään 100 vuoden takaisesta kirjallisuudesta ja historiasta intohimoisesti kiinnostuneita, taiteeseen kaikella mahdollisella tunteen palolla suhtautuvia, sellaisia jotka halusivat pyrkiä johonkin Elämää Suurempaan ja joille ei riittänyt pelkkä tosi-tv ja yökerhojen lihatiskit.

Sallittakoon minun nauraa.

Oppiaine oli täynnä ihmisiä, joilla ei vain ollut aavistustakaan mitä halusivat elämältään ja olivat siksi päätyneet yliopistoon. Aivan yhtä näköalattomia ja ikävystyttäviä kuin kaikki muutkin. He tutkivat seminaareissa 1900-luvulla kirjoitettua kirjallisuutta feministisen/postkolonialistisen/muun yhden asian teorian pohjalta ja kommunikoivat sen kirotun postmodernin ironian pohjalta – eli tehden kaiken vakavan keskustelun täysin mahdottomaksi. (”Postmoderni ironia on aikamme syöpä, joka pitäisi hävittää tulella ja teräksellä”, pohdiskelin noihin aikoihin – ja kuten myöhemmin selvisi, samoihin aikoihin täsmälleen noin pohti eräs merkittävä spefikirjailija, jonka kanssa sitten päädyinkin viisi vuotta myöhemmin mm. juomaan punaviiniä Turun linnan käytävien syvennyksissä. No, se ei tähän kuulu.)

He kirjoittivat luovan kirjoittamisen kursseilla joko arkirealismia tai postmodernin ironisia pikkunäppäryysleikittelyjä. Täysin vakavissaan – tai mistäpä heistä koskaan tiesi – he saattoivat jopa heitellä nojatuolibiologisia kommentteja ihmiseläimen vieteistä ja vaistoista, vailla mitään humanistista käsitystä ihmisen arvokkuudesta. Pahamaineisena pornograafikkona olin järkyttynyt siitä, miten arkipäiväisesti he suhtautuivat seksiin ja erotiikkaan liittyviin asioihin.

Näiltä ihmisiltä sain kuulla olevani naiivi, pateettinen, dramaattinen (niin kuin se olisi paha asia) ja mitä milloinkin, ja kaiken rakastamani olevan ”kitschiä”, kirosanaksi vakiintunutta romantiikkaa, tai hyväksyttävää vain silloin kun se oli postmodernin ironista – eli ei vakavasti otettua – campia. Olin omituinen, hieman naurettava jäärä jostain väärältä vuosisadalta.

Mitä itse taiteeseen tulee, opin humanistisessa tiedekunnassa senkin ettei kirjallisuuden pidä missään nimessä viihdyttää tai miellyttää lukijaansa: sehän on epä-älyllistä, vallitsevien valtarakenteiden pönkittämistä, valheellista, vastuutonta, syntistä todellisuuspakoa ja niin edelleen. Toisaalta postmodernia henkeä hallitsi ja hallitsee subliimin puute: kaikesta on riisuttu kaikki hohto ja hehku, myös taiteesta. Tilalle on tullut alistuvuus kaiken merkityksettömyyteen. Mitä välii (ven. kakaja raznitsa)?

Että tällaisia älyköitä. Eivätkä vanhemmat älyköt ole keskimäärin juuri sen parempia. Tämän näkee esimerkiksi siitä, että Huorasatu on kerännyt laajaa ylistystä ja päätynyt Finlandia-ehdokkaaksi asti – ja mistä tänä päivänä löydät vähänkään nuoremman polven intellektuellin, josta huokuisi vilpitön, kiihkeä, täysin kaikesta ironiasta ja muusta selkärangattomuudesta vapaa sekä poliittisiin suuntauksiin sitoutumaton rakkaus ja usko taiteeseen? Et ainakaan heidän joukostaan, joille annetaan laajemmalti palsta- ja kolumnitilaa.

No, pitäkööt hyvänään. Minä pysyttelen vanhan kirjallisuuden sekä keskimääräisesti parhaan nykykirjallisuuden – nimittäin spekulatiivisen fiktion, tuon perinteisesti parjatun – parissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti