torstai 17. elokuuta 2017

Kuinka selvisin Helsingin Worldconista



Saavuin paikalle keskiviikkona 9. elokuuta. Viktoriaanista henkeä tavoitteleva liivipuku pystyine kauluksineen tuntui hieman hiostavalta, amatöörimäisesti solmittu solmuke (Oscar Wilde sanoisi tästä vaikka mitä) pysyi miten kuten kasassa kiirehtiessäni. Olin Helsingin Messukeskuksen aukiolla, jossa näkyi jo kiivasta ihmisvilinää ja jonka laidalla taidetakomojen seppo ilmariset häärivät kojuissaan naamat mustassa kasvomaalissa ja ilman paitaa. Sisäänkäynnin yläpuolella luki isoin kirjaimin WELCOME TO WORLDCON 75.

Kiire oli, sillä ensimmäisen ja ainoan paneelikeskusteluni alkuun ei ollut tolkuttomasti aikaa. Sisällä itse pääkallonpaikassa törmäsin ilahduttavaan näkyyn. Kaksosauringot-trilogian kirjoittajan Erika Vikin organisoima Worldcon Book Babies -pöytä törötti näkyvillä esittelemässä uusinta uutta suomalaista spefiä, mukaan lukien omin käpsyin (oli Shimo ”Se toinen viimeinen roskakirjailija” Suntilallakin omansa pelissä) toimittamani kehokauhuantologia Tämä jalka ei ole minun. Esikoisromaanini ei ehtinyt Worldconiin, mutta ehtipä sentään tämä antologia! Kävin jättämässä terveiseni kirjan väliin. Remember: your body is not your friend.

Worldcon Book Babies -näyttelyyn oli kertynyt kelpo valikoima suomalaisen spefin uutuuksia.


Mainittu paneelikeskustelu, otsikoltaan ”Minorities on Minorities”, veti pienehkön luokkahuoneen valehtelematta ääriään myöten ihmisiä. Kanssa-osuuskummajaiseni Maija Haavisto ja O.E. Lönnberg, filippiiniläinen Likhain sekä allekirjoittanut keskustelivat muun muassa äidinkielellään versus englanniksi kirjoittamisesta – tiesittekö, että englannin kielen ylivalta on vielä Suomea paljon brutaalimpaa Filippiineillä, jossa esimerkiksi tagalog-kielen puhujia suoraan kielletään kouluissa käyttämästä äidinkieltään? (Sama tilannehan on ollut esimerkiksi Suomen saamelaisilla ja Ruotsin suomalaisvähemmistöllä.) Muita akuutteja kysymyksiä olivat kirjailijana vähemmistöaiheisiin (esimerkiksi vammaisuuteen) erikoistuminen sekä se ainainen samastumiskohteiden löytäminen fiktiosta.

Vaikka paljon miestenvälisiä suhteita kirjoitankin fiktiooni, ne kun vain tulevat niin luonnollisesti ja itsestäänselvästi, henkilökohtaisesti en kaipaa mihinkään queer-kirjailijoiden gettoon. Niin ikään näen ”itseni kaltaisuuden” tulevan lopulta jostain aivan muusta kuin kuulumisesta johonkin yhden yhteisen nimittäjän varaan rakentuvaan identiteettiryhmään. Mainostinpa paikalla silti Cosmos Pen -lehdessä (englanninkielisessä Kosmoskynässä) ilmestynyttä artikkeliani ”No Big Deal Here – On Sexual Diversity and Gender Variance in Finnish Speculative Fiction”.

Toinen varsinainen esiintymiseni oli samana päivänä. Kyseessä oli spekulatiivisen runouden avomikki, jossa luin pari runoani englanniksi. Mikin ympärillä törmäsin myös ensi kertaa yhdysvaltalaiskirjailija Mary Turzilloon, joka lausui hätkähdyttävän hehkuvan ja verevän runon. Myöhemmin nimittäin löysin hänen novellikokoelmansa Bonsai Babies, ja jo pelkän takakannen perusteella olin myyty (tai, tarkalleen ottaen, kirja oli nopeasti myyty minulle). Tämä on tasan niin tärähtänyttä kamaa kuin minun luettavani kuuluu ollakin! Sain vielä signeerauksenkin, kun yhytin Turzillon toistamiseen conin aikana. Hänestä tuli samalla ensimmäinen henkilö, joka on viitannut minuun kohtalokkaalla adjektiivilla ”brooding”.

Torstaiaamuna missasin Vesa Sisätön luennon 1920–30-lukujen suomalaisesta scifistä, ”Suur-Suomi ja muuta kummaa” (kiitos vain, Helsingin muuttunut ratikkaliikenne). Tilannetta onneksi tasapainotti päivän päättänyt Tatu Ahposen mitä hillittömin englanninkielinen esitelmä suomalaisesta isänmaallisesta scifistä 1910-luvulta nykypäivään. (Haluan painottaa, että luennossa sinänsä ei ollut mitään laitaoikeistolaista tendenssiä. Tämän toki voi päätellä jo sikäli kun luennoitsijan muista edesottamuksista sattuu jotain tietämään.) Aiemmin päivällä olin mm. jutellut kauhumestari Marko Hautalan kanssa kauhukirjallisuudesta ynnä hyvistä ja pahoista epämukavuusalueista, sekä tietenkin painanut työvuoroa Osuuskumman myyntitiskin takana. 

Antologioiden Never Stop ja The Self-Inflicted Relative epäviralliseksi mainospuheeksi muodostui "short stories, and very short stories".


Osuuskumman pöydän itseoikeutettuja kirjatähtiä olivat toki uunituoreet englanninkieliset antologiamme Never Stop ja The Self-Inflicted Relative. Never Stopia varten olin kääntänyt englanniksi HES-tarinani Herhiläiskuningattaren siivet – juuri sen, joka ylti vuonna 2015 Nova-pronssille ja tänä vuonna Atorox-ehdokkaaksi. Raapaleantologia The Self-Inflicted Relative puolestaan pitää kätteni jäljiltä sisällään nekropunkia ja merellistä kauhuromantiikkaa. Antologioiden julkistajaisia juhlittiin torstai-iltana, tietenkin skumppalasit kourassa.

Skumppaa taikka kuole, kuten eräskin osuuskummajaiskollegani sanaili suomalaisen cover-klassikon mukaan. Julkkarit nimittäin eivät suinkaan jääneet yhteen eivätkä kahteen iltaan. Perjantaina olin päivällä omakohtaisesti kokenut yhden Worldcon 75:n suurimmista vitsauksista: tilanpuutteen, niin että useimpiin puheohjelmiin oli moninkertaisesti enemmän tulijoita kuin salitilaa, ja moni joutui kääntymään pettyneenä ovelta. Illalla kuitenkin juhlittiin keskustan legendaarisessa Bar 7 Blingsissä Suomen Tieteis- ja Fantasiakirjoittajien urbaanin fantasian antologiaa Meliwas ja muita kaupunkeja. Itse en tässä nimenomaisessa projektissa ollut mukana, mutta sainpa muutaman kirjoittajan signeeraukset omaan kappaleeseeni. 

Lauantaiaamunpäivän Finnish Horror -paneelissa nähtiin keskustelemassa Matti Järvinen, Magdalena Hai, Jussi Katajala ja Marko Hautala.


Seuraavana aamuna conipaikalle kauhuaiheista – kuinkas muuten – paneelikeskustelua kuuntelemaan raahautui hyvin… väsynyt jätkä. (Oliko pakko juoda pikkutunneille asti absinttia kirjailija-kustantaja Salorannan jalossa seurassa? Oli, aivan pakko.) Mutta eipä se mitään, vielä oli seurattavana paneeli Suomi-kumman läpimurrosta maailmalla. Se ainakin innosti hieman, nimittäin haaveilemaan omistakin tulevista uranäkymistä...

Ja kun illemmalla saavuin Tämä jalka ei ole minun -antologian julkkareihin, taivas repesi. Kyllä, selvästikin jokin korkeampi voima oli provosoitunut kehokauhukirjan hirveyksistä niin, että välittömästi kun olin astunut Bar 7 Blingsin ulkokatokseen, rajuilma Kiira pyyhki Helsingin ylitse. Nytkö se maailmanloppu sitten tuli, oli yleinen puheenaihe baarin kiviseinien turvallisessa syleilyssä. Olimme porukalla aluksi yrittäneet seurata ilmestyskirjan näkyä katoksesta käsin, mutta myrskysade oli niin raivokkaan vaakasuoraa, että kastuimme siinäkin! Kuulemma messukeskuksen Terra Nova -ravintolan terassilla olivat sinkoilleet tuopit ja jopa pöydät, enkä epäile yhtään.

Jäsenpassi erityisnauhojen (ribbons) kera.
Sunnuntaina oli sitten edessä paluu arkeen ja Turkuun, 12 kirjaa rikkaampana – puhumattakaan kokonaisvaltaisesta kokemuksesta, jonka toteutumisesta seuraavan kerran en osaa sanoa vielä mitään. Tätä kirjoitan jonkinlaisen post-Worldcon-flunssan kourissa ja sanon täten kiitos ja anteeksi kaikille, jotka sen ansaitsevat. 


perjantai 4. elokuuta 2017

On the Road to Worldcon 75 with Maria Turtschaninoff




As everyone interested in speculative fiction already knows, Worldcon 75 is near and about to take Helsinki. Excited by that, the independent publishing house Osuuskumma is launching a series of blog posts that pairs up writers around the world to talk about their love of writing science fiction, fantasy, and horror.



I had a chat with the internationally-known Finland-Swedish YA author, Maria Turtschaninoff.

So: who are you and what have you written?

Maria Turtschaninoff: I'm a full time writer as of about eight years. This year I also celebrate my 10-year-anniversary as a published fiction writer! I write fantasy, of the kind that is often marketed to a young audience. My aim is, however, to reach everyone interested in good fantasy! My novel Maresi and its two subsequent novels have been sold to over 20 territories and Maresi was optioned for a movie by Film4 last year.
Artemis Kelosaari: I'm a journalist, literary critic, spoken word poet, and – last but not least – speculative fiction writer. I have released maybe a dozen of short stories, one of which – the post-steampunk The Wings of the Hornet Queen – is included in the new SFF anthology Never Stop by Osuuskumma Publishing. My debute novel Omenatarha kertomus huonoista miehistä ("Apple Garden, or a Story of Impure Men") is published in September, sadly just after Worldcon; like so much more of my work, it's a combination of history, bizarre elements of sci-fi or fantasy, grotesque horror, and open eroticism; typically male-on-male.





Why speculative fiction? How have you ended up writing SFF?

MT: Why not speculative fiction? All fiction is "speculative" anyway, why not go all the way? But seriously: it's what I love reading and it has always felt more "home" to me than any other genre. I can enjoy reading well written contemporary novels, but I always feel a bit like a stranger when I do. In speculative fiction I can kick up my boots, relax and know I am among my people.
AK: Because facts can be interesting, but even more interesting is what could be or could have been. I have always been an escapist and a romantic in the 18th-19th century meaning of the word.

In which languages has your work been published?

MT: I am quite honest when I say I have lost count of all the countries Maresi has been out in so far, because not all the rights that have been sold have been published yet. But I am guessing it's over ten by now.
AK: In Finnish, which is my first language, and in English. The English part of my work means, so far, only the story in the previously-mentioned anthology Never Stop and some drabbles in the anthology The Self-Inflicted Relative (by Osuuskumma Publishing as well).



What is it like to work with translators, or to see your own story in another language?

MT: It's fantastic to get to work with talented, professional translators! Annie Prime for instance, who has translated Maresi and Naondel into English, is amazing. She makes my words sound even better. And there is no-one who reads your text more closely than a translator, not even an editor. My translators always find mistakes and slip-ups that nobody else has spotted.
AK: I have translated my stories mainly myself, only with assistance of proofreaders. It's practically re-thinking your own story not just in another language, but in terms of another culture as well. These two are often inseparable.


Does your nationality show in your work? How?

MT: I think one of the beautiful qualities of fantasy is that it is a genre that crosses borders quite effortlessly. My novels are mainly set in a secondary world. However, as a writer I think you can never quite escape who you and where you are from, so I am sure my Nordic-ness shows in things like a reverence of and proximity to nature, my view on men's and women's rights, an affinity for the seasons etc.
AK: At least The Wings of The Hornet Queen, as well as Omenatarha, happen to be quite un-Finnish: they're both set in Britain with no connection to Finland. Many other stories of mine, though, have been inspired by Finnish history or places.


To be a writer from a small country and write in a marginal language such as Finnish or Swedish – an obstacle or a chance in relation to international literary market?

MT: Well, of course it's an obstacle. If you write in English the whole world lies open to you right from the start. I write in Swedish, which is the minority language in Finland, spoken by 6% of the population my first obstacle is reaching the Finnish market. Then comes the international one. But there are benefits, too. Coming from such a tiny market as Finnish-Swedish fantasy (for young readers!) naturally is, gives me a certain artistic freedom I can see that my international counterparts lack. I can write pretty much what I want, how I want, with no pressure to be "easily marketable" or fall into some specific niche.
AK: I'm only in the beginning of my career of course, so I can't really say anything out of my own experience, but I'd say it is both. To live on the "edge" offers a unique view to the world. Still, if you happen to be in such position, you have to to be able to think in terms of the mainstream culture as well; in this case, to know English well enough. Find the balance, sort of. Otherwise you're doomed to stay in the obscure margins.

What do you think of the status of speculative fiction in Finland, compared to other countries?

MT: Here too I think small can be strong. Since so much has to happen on the fringes of "real" literature, stuff that sells, the writers are free to be innovative and take risks.
AK: That's another thing I don't know that much about, namely the realities of the SFF writer or the fandom in other countries. But in Finland it seems like the realism-as-the-only-Real-Serious-Adult-Literature™ trend we had for decades is now finally subsiding. Or at least its hegemony is breaking once again, since that idea has been around since 19th century Nationalism and was part of it, but it was challenged as well in the first half of the 20th century.







What does it mean to you to have Worldcon in Finland?

MT: It's amazing! It's just this huge, huge thing landing on our shores, and it's still miraculous to me that it happened! I can't wait to meet old friends and make new ones, show my son what a con is and have a generally great time. I guess I should think about work and networking and such, but I am just way too excited!
AK: A great chance to learn about the international SFF circles and meet fellow writers and authors from everywhere in the world. And, of course, make my name more known.


See you at Worldcon 75! (On Wednesday I'll attend a panel and talk about writing male love in weird fiction and against labeling. And of course you can spot me behind the table of Osuuskumma, as well as in the book launch party for Never Stop and The Self-Inflicted Relative.)