tiistai 31. tammikuuta 2017

He elävät öisin



”Illan virkku, aamun torkku, se tapa talon hävittää.”
(vanha suomalainen sananlasku)

Tässä vuoden 2017 alkutaipaleella olen tehnyt erään radikaalihkon päätöksen. Olen vihdoin lakannut taistelemasta luontoani vastaan ja vieroksumasta erästä ominaisuuttani. Kyseinen piirre on elämäni aikana tuottanut minulle pahojakin ongelmia yhteiskunnassa, joka pyörii muiden kuin kaltaisteni ehdoilla. Siitä huolimatta, tai sen vuoksi, julistan nyt avoimesti: olen ilta- ja yöaktiivinen. Minuun kannattaa ottaa yhteyttä iltapäivällä, sillä ennen puoltapäivää en välttämättä ole edes hereillä.

Minulla on aina ollut vaikeuksia saada unta ennen puoltayötä. Lapsuudenmuistoihini kuuluvat lukemattomat yöt, jolloin makasin sängyssä valveilla kuuntelemassa yön hiljaisuutta talossa, jossa kaikki muut nukkuivat onnellisen tiedotonta unta. Teini-iässä, kun olin alkanut aktiivisesti kirjoittaa ylös ja nettiin päässäni pyörineitä tarinoita, paras kirjoitusaika paljastui nopeasti muutamaksi tunniksi ennen ja jälkeen puolenyön. Tämä oli tietenkin mitä loistavin yhdistelmä kahdeksalta alkavien koulupäivien kanssa. 



Nykyisin opiskelut ja muut kellonaikaan sidotut menot ovat minulta enimmäkseen ohi. Silti yritin pitkään pitää yllä edes jonkinlaista ”normaalin ihmisen päivärytmiä”: päivällä kirjoitetaan, illalla tehdään jotain muuta, ja nukkumaan mennään ennen puoltayötä. Se ei onnistunut. Jokin ajoi minua valveille ja kirjoittamaan – tai sitten sijaistoimintoihin – samaan aikaan kuin kymmenen vuotta sitten. En yksinkertaisesti kyennyt menemään pitkällä aikavälillä nukkumaan hyvissä ajoin ennen puoltayötä. Jos kokeilin laittaa kelloa soimaan aikaisin, aina tiettyyn kellonaikaan, se johti vain univelkojen kasautumiseen. Aivan niin kuin se oli johtanut lukioaikoinani.

Sisäinen vuorokausirytmi on jokseenkin pysyvä, osin perinnöllinen yksilöllinen ominaisuus. Sitä pystyy jonkin verran säätelemään omalla toiminnalla, mutta iltavirkusta ei saa aamuvirkkua sen enempää kuin introvertista ekstroverttia tai vasenkätisestä oikeakätistä. Siitäkin huolimatta, vaikka iltavirkkuja on tässä talonpoikaisen työmoraalin puristamassa routaisessa maassa nimitelty laiskoiksi ja holtittomiksi, ja kunniallisen työtätekevän ihmisen oletetaan vieläkin nousevan sängystä kuudelta aamulla. Aivan samoin kuin introversio on jopa haluttu patologisoida mielisairaudeksi.

Minä kirjoitan työkseni, toisin sanoen tuloni riippuvat siitä, kuinka nopeasti ja tehokkaasti tekstiä ja ideoita syntyy. Ja luovuus, se on herkkä masiina, joka toimii omilla laeillaan ja jota täytyy vain opetella hyödyntämään mahdollisimman tuottavasti. Nyt, kun olen vain antanut mennä ja ryhtynyt elämään ilta- ja yöpainotteisesti, olen saanut kirjoittamisen ilon aivan eri tavalla takaisin kuin silloin, kun pakotin itseni kirjoittamaan päiväsaikaan. Aiemmin kirjoittaminen tuntui usein pakkopullalta, ja pahimmillaan tämä johti sen lykkäämiseen ja muuhun lusmuiluun (lat. procrastinatio). Nyt, kun nousen sängystä puoliltapäivin, suorastaan odotan pääseväni työn ääreen, oli työn alla oleva projekti mikä tahansa. Sitten kirjoitan nopealla tahdilla tuntikausia.

Repikää siitä, Suomen vanha kansa sananlaskuinenne.

perjantai 20. tammikuuta 2017

Kalmistoturistin tunnustuksia


Kokemukseni mukaan ihmiset voi jakaa kahteen ryhmään: ne, jotka rakastavat hautausmaita, ja ne, joista ne ovat tavalla tai toisella ahdistavia.

Minä kuulun ensin mainittuun ihmiskunnan alalajiin. Tämä ei ehkä tule yllätyksenä niille, jotka ovat seuranneet uraani nekropunk-kirjoittajana. Sana ”makaaberi” sentään saa aivan uusia merkityksiä, kun raatonovelleissani elävät muumiot seikkailevat, rakastuvat, rakastelevat ja yrittävät ymmärtää omaa ennenkuulumatonta olemustaan. Koko nekropunk perustuu elämän ja kuoleman rajojen luovaan, epäkorrektiinkin uudelleenmäärittelyyn, eli kuoleman läheisyyden täytyy kiinnostaa jo sinänsä.

Mieltymykseni hautausmaihin ei kuitenkaan ole pelkkää epäkuolleuden mahdollisuudella hekumointia. Jopa Santa Maria della Concezionen kirkon krypta Roomassa on minulle muutakin kuin muumioita tuijottamassa tyhjien silmien intensiivisellä katseella meitä eläviä houkkia. Kun kävin kyseisessä hautaholvissa, minuun teki kaikkein syvimmän vaikutuksen teksti kalmojen edessä: What you are now is what we used to be; what we are now is what you will be.

Memento mori – muista kuolevasi. Suosittu motiivi keskiajan ja esimodernin ajan taiteessa, yleensä näennäisen satunnaisten pääkallojen ja tiimalasien muodossa. Niitä kun ajan ylpeät mahtimiehet ja -naiset katsoivat, he muistivat saman mitä Francois Villon (n. 1432–63) kirjoitti ”Ballaadissa vanhalla ranskan kielellä”: Kuolla osana on prinssinkin, / kuten elävien kaikkien. / Ketä se ei loukkaa, huoleta? / Tuuli kaiken tempaa mukaansa.

Minä näen ajatuksen pohjimmiltaan lohdullisena. Olen agnostikko, joten kuolemanjälkeinen elämä näyttäytyy minulle lähinnä etäisenä, epätodennäköisenä mahdollisuutena. (Jopa spekulatiivisessa fiktiossani elävät ”raadot” ovat poikkeuksia säännöstä eivätkä he itsekään tiedä miksi ovat olemassa.) Kuolema on ikuinen uni ja unohdus, ja hyvä niin. 


Siksi hautausmaat ovat minulle ensi sijassa rauhan ja rauhoittumisen paikkoja. Sellaisia, mihin voi vetäytyä syrjään maailman pauhusta ja ajatella omia asioitaan. Kirkot ovat toinen vastaava paikka – ja molemmat, hautausmaat ja (vanhat) kirkot, kiinnostavat minua myös esteettisistä ja kulttuurihistoriallista syistä. Onko mitään kauniimpaa kuin vanha hautausmaa, jossa tummat koivut kaartuvat sammaloituvien hautakivien päälle? Hautakivien joita koristavat uurnat sekä lintu- ja enkelifiguurit (hautausmaasymboliikka on luku sinänsä), sukuhautojen joita reunustavat ruosteiset kettingit tai aidat. Nimiä ja vuosilukuja, niiden takana kokonaisia elämiä.

Opiskellessani Oriveden opistolla kävin usein hakemassa ”kaupungin” ainoasta Alkosta punaviinipullon ja kuljin hautausmaalle istumaan jonkin sukuhaudan reunalla ja kirjoittamaan runoja. Ja paljon hehkeitä säkeitä sillä tavoin syntyikin; joskus sanoin, ettei Orivedellä ollut muuta tekemistä kuin kirjoittaa, juoda ja kävellä hautausmaalla. Sen jälkeen, aina kun tulen vieraaseen kaupunkiin tai kylään, tapanani on ollut käydä katsomassa hautausmaa. Se on kaupungin negatiivi, kuolleiden kaupunki elävien kaupungin sisällä.

Lopuksi vielä muutamia suomalaisia hautausmaita, jotka ovat jääneet tämän pitkän linjan kalmistoturistin mieleen erityisen kauniina ja/tai mielenkiintoisina.

1. Joensuun hautausmaa (saman kaupungin ulkopuolella myös Onttolan metsäkalmisto, jonka fiktiivinen versio esiintyy eräässä tänä vuonna julkaistavassa kauhunovellissani)
2. Turun Itäharjun kolerakalmisto
3. Helsingin Hietaniemen hautausmaa (Suomen Pere-Lachaise)
4. Haminan Hietakylän hautausmaa
5. Nauvon kirkkomaa (klassinen ”country churchyard”)