torstai 16. helmikuuta 2017

Olipa kerran kissa



”Mikä ihmeen kissa sinä oikein olet?”
(novelli ”Kissa joka jäi”)

Olipa kerran kissa. Pienikokoinen, lyhytjalkainen ja paksuhäntäinen sekarotuinen kissa. Hänen pörheä turkkinsa oli sen värinen, jota ihmiset jostain syystä kutsuvat valkokirjokilpikonnaksi, joskin ”kevättalven värinen” tai pelkästään ”kirjava” oli kuvaavampi. Ensimmäisinä elinvuosinaan hän asui nuoren ihmispariskunnan luona, mutta hänet tyrkättiin kylmästi paikallisen eläinsuojeluvalvojan hoteisiin heti kun pariskunta otti ja lisääntyi.

Kissan ei kuitenkaan kauaa tarvinnut odottaa poispääsyään koleasta kanaverkkohäkistä. Eräänä kauniina päivänä ystävällinen rouva ja tämän teini-ikäinen, hivenen melankoliaan ja angstiin taipuvainen, pitkään kissaa itselleen tahtonut lapsi veivät hänet mukanaan kotiinsa. Ensi töikseen he päättivät pestä pahaa-aavistamattoman kissan, mutta kolmea yritystä, yhtä kastunutta hupparia ja yhtä revittyä tyynyliinaa myöhemmin (”jos kissa rimpuilee pestessä, laita se puuvillakankaiseen pussiin niin että vain pää jää näkyville”, ohjeisti kissanhoito-opas viisaudessaan) ihmiset katsoivat ottaneensa erätappion kissalle 3-0. Sen koommin he eivät yrittäneet pestä häntä eivätkä ketään muutakaan kissaa.

Kissa sai nimen Lady Salsa salsahametta muistuttavan turkkinsa takia. Hän osoittautui mitä lempeimmäksi ja ystävällisimmäksi olennoksi, joskin hän osasi myös pyydystää hiiriä kesäisin maalla ja sähistä koirille. Erityisen kiltti hän oli nuorelle varsinaiselle ”omistajalleen”, jonka vieressä mielellään nukkui. Kun tämä muutti Turku-nimiseen kaupunkiin opiskelemaan, hän otti Lady Salsan mukaansa heti kun se oli mahdollista.

Valitettavasti Lady Salsa ei ehtinyt kauaa elellä kaksin ihmisensä kanssa. Jo melko korkeaan ikään ehtinyt kissaparka nukkui pois syövän riuduttamana syyskuussa 2012 ja haudattiin maaseudulle, juuri niille paikoille missä hän oli niin mielellään vaellellut aina kesäisin.


Kyllä, sellainen oli minun ensimmäinen kissani. Hänen muistolleen (mielestäni kaikista tietoisista ja tuntevista olennoista pitäisi käyttää hän-pronominia) olen omistanut ensimmäisen novellin, jonka Osuuskumma-kustannus minulta on julkaissut: ”Kissa joka jäi”, kissateemaisessa antologiassa Varjoisilta kujilta. Kyseessä on kertomus aavekissasta, joka jää kummittelemaan ihmistensä kesähuvilalle, kunnes löytää kuolemalleen tarkoituksen. Novellin lähtökohtana toimi jostain tosielämän kummitustarinoita käsittelevästä kirjasta lukemani teoria eläinkummituksista: kissa tms. eläin ei aina ymmärrä kuolleensa, vaan jatkaa kuoltuaankin elämäänsä niin kuin ennenkin.


Tuskinpa mikään muu laji kuin kissa (lat. Felis catus domesticus) on ihmiskunnan yhtä kiihkeästi sekä rakastama että vihaama. Kissaviha eli ailurofobia perustuu havaintojeni mukaan yleensä siihen, että kissoista puuttuu koiran kaltainen kiihkeän päällekäyvä ihmisen rakastaminen, ripustautuminen, liehakoiminen ja muu laumakäyttäytyminen. Siitä syystä kissoja sanotaan kylmiksi ja itsekkäiksi, niin kuin kaikkia ylpeitä individualisteja. Saaliseläimellä leikittelyä nimitetään julmuudeksi, hiekkalaatikon ulkopuolelle virtsailua mielenosoittamiseksi, vauvamaisella äänellä naukumista manipuloinniksi – mutta juuri tämä on sitä kuuluisaa inhimillistämistä, sillä tosiasiassa kissa ei kykene mihinkään näistä olennaisesti ihmiselle kuuluvista käytösmalleista. (Uskooko muuten joku vielä siihen yhdysvaltalaisen paikallislehden klikkiuutiseen kissojen halusta saalistaa ihmisiä?)

Kirjailijat tuntuvat lähes poikkeuksetta rakastavan kissoja, oli heillä sellainen kotonaan tai ei. Minäkin elelen nykyisin poikamieskommuunissa kahden puheliaan ocicat-kollin kanssa, ja epäilen kissattoman tilan olevan vastaisuudessakin minulle aina väliaikainen. Kissan tavoin tyypillinen kirjailija lienee enemmän tai vähemmän individualisti ja introvertti. Suomalaisten spefikirjoittajien kissa-antologiakin oli näin ollen vain ajan kysymys – suuremmaksi ihmeeksi voi nähdä sen, ettei sellaista ollut tehty jo aiemmin.

Nyt Varjoisilta kujilta on siis saatavilla täältä ja täältä kaikkien kissanystävien iloksi. Ja tulevana viikonloppuna heilutaan sitten julkkareissa venetsialaistyylinen kissanaamari päässä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti