perjantai 7. huhtikuuta 2017

Kaikuja Iänikuisen mahtipontisuuden kaupungista



“How can less be more? It’s impossible. More is more!”
(Yngwie Malmsteen)

Kun kymmenen vuotta aiemmin kävin ns. Ikuisessa kaupungissa eli Roomassa ensi kertaa, koin toistuvasti pökerryttävän ”ei tällaista paikkaa olekaan” -elämyksen. Näin kävi ainakin noustessa kermakakkumaisen Il Vittoriano -kompleksin rappusia ylös, kulkiessa Pietarinkirkon aukion poikki, tuijottaessa pientä mutta voimakasta vesiputousta Tiberissä sekä seistessä Giuseppe Garibaldin ratsastajapatsaan vieressä auringonlaskun aikaan ja kuunnellessa, miten Pietarinkirkon kellot alkavat yhtäkkiä soida. Viikko sitten, kun vierailin ystäväni ja kirjoittajakollegani Rimma Erkon vaihto-opiskelijaresidenssissä Rooman laitamilla, näitä mielenhäikäistyksiä tuli reissun aikana useampia lisää. 

 (Suuruudenhullu, tämä kermakakkuko muka?)

Noin periaatteessa: Rooma on kaupunki, johon useampi suuruudenhullu historian aikana on jättänyt jälkensä. Ei tarvitse kuin katsoa Forum Romanumia ja sen temppeleitä jumalkeisareille sekä vanhan tasavallan parlamenttitaloa eli Curiaa, puhumattakaan Palatinus-kukkulan keisarillisista palatseista ja niiden terassien huikeista näkymistä. (Tiesittekö, että Julius Caesar oli pakkomielteisen tarkka ulkonäöstään ja siitä miten häntä sai kuvata kolikoissa ja veistoksissa – vähän niin kuin eräs toinen HES, nimittäin meidän suomalaisten ikioma Gustaf Mannerheim? Caesaria muuten nimiteltiin seksuaalisten mieltymystensä pohjalta myös ”joka naisen mieheksi ja joka miehen naiseksi” ja ”Bithynian kuningattareksi”.) 


 (Tänään raunio, joskus loistelias kylpylä ja epäilemättä myös iloisen rietastelun pesä.)

Varsin jännä kaveri oli myös keisari Caracalla, jonka voi katsoa kuuluvan ”häijyjen antieleganttien sotaherrojen” koulukuntaan Klaus Flemingin ja Roman von Ungern-Sternbergin seuraan. Hänen ansiokseen luetaan parin verilöylyn ja veljenmurhan lisäksi antiikkisen Rooman pompöösein kylpylä, jonka tiiliseinät sekä mosaiikkinen lattia ovat yhä jäljellä. Mielikuvitukseni nyt on mitä on, mutta kulkiessamme kylpylän raunioilla saatoin vain miettiä, mitä riettauksia niiden seinien keskellä tehtiinkään toistatuhatta vuotta sitten.

En nyt edes aloita Vatikaanista tai Rooman lukuisista kullanhohtoisista barokkikirkoista, joissa monissa lepää paikallisten pyhimysten reliikkejä. Tai kokonaisia uskossa kuolleiden muumioituneita kalmoja, kuten luilla koristellussa kapusiinimunkkien kryptassa Santa Maria della Concezione -kirkossa. (Kutsun kyseistä paikkaa militanttien raatomunkkien squatiksi, ja väitän että se antaa ihan uuden merkityksen sanalle makaaberi ja fraasille memento mori.) En myöskään edellämainitusta Il Vittoriano -pytingistä, joka puolestaan rakennettiin Italian yhdeksi valtioksi yhdistäneen kuningas Viktor Emmanuelin (it. Vittorio Emanuele) kunniaksi. Sen sijaan menkäämme suoraan fasismiin.
 
Fasistidiktaattori Benito ”Il Duce” Mussolini nimittäin rakennutti Rooman laitamille fasismin esteettisiä ihanteita tarkasti noudattavan kaupunginosan, EURin (lyhenne sanoista Esposizione Universale di Roma, Rooman maailmannäyttely). Sieltä löysimme ainakin perinteisen basilikakirkon modernistisen sliipatun version sekä italialaista sivistyselämää varten pystytetyn huikean korkean funktionalistipalatsin, Il Palazzo della Civiltà Italiana. Pytingin julkisivun kaiverruksessa hehkutetaan italialaisten olevan runoilijoiden, taiteilijoiden, viisaiden ja ajattelijoiden kansa. Fasisteista voi sanoa mitä tahansa, mutta haluaisinpa nähdä päivän, jolloin vaikkapa Suomi kunnioittaisi omaa tiede- ja taide-elämäänsä vastaavalla tavalla.

Rimman ja minun vajaat viisi päivää kestänyt viininhuuruinen kulttuurihistoriakiertely (mainitsinko, että litran pakkaus punaviiniä maksaa roomalaisessa lähikaupassa peräti 80 senttiä?) päättyi paikkaan, jonne on päättynyt myös eräiden suurten runoilijoiden maallinen vaellus. Puhun Rooman ei-katolisesta hautausmaasta. Tässä mahtipontisten (ja paikoin varsin… erikoisten) muistomerkkien täyttämässä kalmistossahan lepäävät nuorina kuolleet romantikot Percy Bysshe Shelley ja John Keats. Jälkimmäisen hautakirjoitus on kiehtovimpia tietämiäni: ”Tämä hauta sisältää kaiken kuolevaisen nuoresta englantilaisesta runoilijasta, joka kuolinvuoteellaan, katkeruudessaan vihollistensa pahansuopaa voimaa kohtaan, halusi nämä sanat kaiverrettavan hautakiveensä: tässä lepää eräs, jonka nimi oli kirjoitettu veteen.”

Tuskin kenellekään on kaiken tämän jälkeen epäselvää, että pidän Roomasta. Sillä jokaisenhan pitäisi ymmärtää, että vähemmän ei mitenkään voi olla enemmän.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti