torstai 25. toukokuuta 2017

Kyyneliä teurastettujen huviloiden kivijaloilla


"All beauty must die."
(Nick Cave)

Viime kesänä minä ja kolme armeliaasti nimeltä mainitsematonta kirjailijakollegaani teimme urbaanin tutkimusmatkan Helsingin Kruunuvuoreen. Paikkaan, jota kirjaimellisesti eivät voi löytää muut kuin ne, jotka tietävät missä se sijaitsee – onneksi yksi meistä tiesi.

Kyseissä syrjäisessä, metsäisessä Itä-Helsingin niemessä sijaitsi 1900-luvun alussa kukoistava huvilakylä; vähän niin kuin Turun Ruissalon Pikku-Pukinpromenadin pitsihuvilarivistö, mutta laajempi ja huono-onnisempi. Koska alue oli ennen toista maailmansotaa pääosin saksalaisen kauppaneuvoksen Albert Goldbeck-Löwen omistuksessa, Neuvostoliitto takavarikoi alueen sodan jälkeen ja vuokrasi sen SKP:n puolue-eliitille. 

Vuonna 1955 Kruunuvuoren maat osti muuan häikäilemätön liikemies Aarne Aarnio, joka olisi halunnut rakentaa paikasta kammottavan kerrostalolähiön. Kun Helsingin kaupunki kuitenkin nihkeili vastaan kaavoitusvaikeuksien nimissä, Aarnio jätti huvilat yksinkertaisesti rappeutumaan pystyyn, lukuun ottamatta muutamia joita vuokrasi työntekijöilleen ja tuttavilleen. Nekin kuitenkin olivat olleet autioina jo vuosia, kun kesällä 2016 kirjailijoiden tutkimusretkikunta asteli pitkin Kruunuvuoren synkkää metsätietä.

Kaikki tietävät miten paljon rakastan pitsihuviloita, autiotaloja ja autioita pitsihuviloita, ja kuinka toistuva teema ne ovat kaunokirjallisessa tuotannossani (ja unissani). Ketään paikallista paronitar Qvellstiernaa emme valitettavasti Kruunuvuoressa kohdanneet, mutta muutoin tutkimusmatka oli pysäyttävä kokemus. Tilanteen epäoikeudenmukaisuus raastoi sydäntäni: paljon nykyistä hienostuneemman kulttuurin kauniit muistomerkit, joskus joillekin niin rakkaat, lahosivat paikoillaan kaikkien unohtamina ja graffitein turmeltuina. 

Tältä näytti eilen Villa Hällebo, Kruunuvuoren käytännössä ainoa jäljellä oleva huvila.

Siksi eilinen visiittini Kruunuvuoreen – tällä kertaa toimittajan roolissa valokuvia ottamassa – oli vielä paljon musertavampi kokemus. Suurin osa huviloista oli nimittäin vihdoin purettu tyystin maan tasalle viime kesän jälkeen. Minua tervehtivät lohduttomat kivijalat, tiilinsirpaleet, sileäksi ruhjotut maaläikät. Muuta ei ollut jäljellä edes huviloista suurimmasta, Villa Kissingestä, jonka yläkerrassa minä ja kirjailija J.J. uhkarohkeasti kiipeilimme vajaa vuosi sitten. 

Mansardikattoisesta Puutarhurin huvilasta oli jäljellä hiiltynyt raunio; joku ruoja meni senkin taannoin polttamaan, kuten oli aiemmin tapahtunut useille muillekin Kruunuvuoren huviloille.  Paikallaan oli enää ainoastaan Villa Hällebo, huviloista alun perinkin hyväkuntoisin, jonka yläkerrassa kirjailijain retkikunta nautiskeli pussiviiniä ja jonka samainen kirjailija J.J. samaisti vahvasti erään novellinsa tapahtumapaikkaan. (Miltei aavemaista, että joku oli nyt tussannut Hällebon kuistinpieleen ”This is safe place”.)

Kesällä ilmestyvä artikkelini Kruunuvuoresta toimikoon muistomerkkinä sille elämäntavalle, joka on kadonnut tuhottujen huviloiden myötä. Miksei myös tässä antologiassa ilmestyvä nekropunk-novellini – tosin, kuten moni valmiiksi tietää, vanhalle jääräpää-elitistille Charlotta Qvellstiernalle ja hänen rakkaalle Kuusamaniemelleen kävi paremmin. Niin kuin fiktiossa voi tapahtua.

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Miksi se Kelosaari kirjoittaa aina homosuhteita?



”En minä osaa kirjoittaa muita kuin miestenvälisiä suhteita”, olen lukuisia kertoja todennut naureskellen. Pitääkin paikkansa, että jos tarina tarvitsee romanttisen tai seksuaalisen jännitteen, lähden kirjoittamaan sitä helpoiten ja luonnollisimmin (sic) kahden miehen välille. Ehkä se on täysin ymmärrettävää, näin miehenä ja pahamaineisena homoseksualistina. Täten miesrakkaudesta on tullut vähän niin kuin yksi tavaramerkeistäni.

Tulevassa esikoisromaanissani Omenatarha (joka nyt sitten ilmestyykin vasta syksyn puolella, sanoi kustantaja) ei muuta olekaan kuin miestenvälisiä suhteita. Koko kirjassa ei ole kuin kaksi naishahmoa – tosin kirjassa on kohtaus, jossa he keskustelevat keskenään eivätkä edes miehistä, joten kuuluisa Bechdelin testi voidaan katsoa läpäistyksi, heh. Tänä vuonna ilmestyy lisäksi vielä kolme antologiaa, jossa on ennenjulkaisematon novellini. Kaksi niistä sisältävät traagisen miestenvälisen suhteen, kolmas on kokonaan epäromanttinen ja -eroottinen nekropunk-tarina yksilön (naisen) taistelusta maailmaa vastaan. Muista julkaistuista novelleistani ainakin ”Teräskoura” (samannimisestä antologiasta) on ladattu homoeroottisella jännitteellä.

Åke Tott ja Torsten Stålhandske, mikä kaunis pari! Kuvan piirsi M.A. Tyrskyluoto, Teräskoura-novellin inspiroimana.


Toisaalta menestynein novellini koskaan – tämän vuoden Atorox-ehdokas ja vuoden 2015 Nova-pronssi ”Herhiläiskuningattaren siivet” – on suhteellisen hetero teksti. Siinäkin tosin sotaherratarpäähenkilön ihastus, psykoottisen perfektionistinen miesupseeri, on aiemmin rakastanut yksinomaan miehiä ja vertaa naisten olemassaoloa perinnöllisten vammojen olemassaoloon. Mutta niin kauan kuin olen Häijyistä Eleganteista Sotaherroista kirjoittanut, olen tavannut liittää hahmotyyppiin pikemminkin seksuaalisen moniruokaisuuden kuin kiinteän viehtyneisyyden mihinkään suuntaan. Tällähän on runsaasti historiallistakin pohjaa; muistatteko vielä ”kaikkien naisten miehen ja kaikkien miesten naisen”? Kaava näkyy myös ”Teräskourassa” sekä tässä isoviha-aiheisessa HES-novellissa.

Heterosuhteen kirjoittaminen voi silti olla yllättävän vaikeaa. Tämän huomasin, kun ryhdyin kirjoittamaan Sadan vuoden unet -antologiaan minulta tilattua novellia. Koska novellin oli tarkoitus olla mukaelma eräästä Grimmin sadusta, päätin pitää sellaisenaan alkuperäisen novellin henkilöiden suhdekuviot (naispäähenkilö, hänen miespuolinen rakastettunsa, väliin tunkeva nainen). Päähenkilö, hyväkäs, päättikin sitten esiintyä miehenä suuren osan ajasta ja ilmaista muutenkin ”maskuliinisena” pidettyjä ominaisuuksia. Tuskin olisin muuten osannut kyseistä tarinaa kirjoittaakaan.

Toisaalta viime perjantain yönä löysin itseni palaamasta synkille juurilleni ja kirjoittamasta fanifiktiota – eräästä Osuuskumman uutuuskirjasta, ja kyllä, asiaan kuului eri sukupuolta olevien hahmojen parittaminen keskenään. (Mutta kun se on NIIN canonia, ja ne on NIIN luodut toisilleen! Lukekaa vaikka!) Eikä tämä ole edes ensimmäinen kerta obskuurissa ficcimenneisyydessäni, kun näin on käynyt – siis kun löydän yksinkertaisesti liian herkullisen potentiaalisen parituksen, joka vain sattuu olemaan ”het”. Tosin nämä parit ovat melkein poikkeuksetta jotain ihan muuta kuin kaksi normaalia ihmistä.

Oikeastaan nekropunkversumini keskiössä oleva epäkuollut pariskunta voidaan laskea tähän kategoriaan. Olivathan molemmat hahmot alun perin mielessäni olemassa toisistaan riippumatta (kuten aiemmin olen kirjoittanut, nuoriherra John T. perustuu vieläpä todelliseen henkilöön), ja heidän ”tutustuttamisensa” tuli mieleen vasta myöhemmin; ensisilmäyksellä aivan hillittömän järjettömänä ajatuksena. Sitä paitsi he ovat varsin epäsovinnainen pari raatouden ohellakin; John kuoli tunnetusti parikymppisenä, paronitar Qvellstierna yli kuusikymppisenä.

Lyhyesti, summa summarum, voidaan siis esittää sääntö, jonka mukaan A. Kelosaari kirjoittaa eroottista jännitettä ainoastaan miesten välille. Tästä säännöstä on kuitenkin kolme poikkeusta.

1) Erivapaus heteroseksualismin harjoittamiseen voidaan myöntää, jos toinen tai molemmat osapuolet ovat jotain muuta kuin varsinaisia ihmisiä. Erityisen suotavaa on, että suhteen seurauksena ei voi tapahtua mitään niin kauhistuttavaa kuin syntyä jälkeläisiä.

2) Häijy Elegantti Sotaherra saa tehdä mitä haluaa.

3) Kova, aggressiivinen, maskuliininen nainen voidaan laskea mieheksi. Erityisesti jos hän sattuu lisäksi olemaan kohdassa 2 mainittu HES-hahmo.