torstai 25. toukokuuta 2017

Kyyneliä teurastettujen huviloiden kivijaloilla


"All beauty must die."
(Nick Cave)

Viime kesänä minä ja kolme armeliaasti nimeltä mainitsematonta kirjailijakollegaani teimme urbaanin tutkimusmatkan Helsingin Kruunuvuoreen. Paikkaan, jota kirjaimellisesti eivät voi löytää muut kuin ne, jotka tietävät missä se sijaitsee – onneksi yksi meistä tiesi.

Kyseissä syrjäisessä, metsäisessä Itä-Helsingin niemessä sijaitsi 1900-luvun alussa kukoistava huvilakylä; vähän niin kuin Turun Ruissalon Pikku-Pukinpromenadin pitsihuvilarivistö, mutta laajempi ja huono-onnisempi. Koska alue oli ennen toista maailmansotaa pääosin saksalaisen kauppaneuvoksen Albert Goldbeck-Löwen omistuksessa, Neuvostoliitto takavarikoi alueen sodan jälkeen ja vuokrasi sen SKP:n puolue-eliitille. 

Vuonna 1955 Kruunuvuoren maat osti muuan häikäilemätön liikemies Aarne Aarnio, joka olisi halunnut rakentaa paikasta kammottavan kerrostalolähiön. Kun Helsingin kaupunki kuitenkin nihkeili vastaan kaavoitusvaikeuksien nimissä, Aarnio jätti huvilat yksinkertaisesti rappeutumaan pystyyn, lukuun ottamatta muutamia joita vuokrasi työntekijöilleen ja tuttavilleen. Nekin kuitenkin olivat olleet autioina jo vuosia, kun kesällä 2016 kirjailijoiden tutkimusretkikunta asteli pitkin Kruunuvuoren synkkää metsätietä.

Kaikki tietävät miten paljon rakastan pitsihuviloita, autiotaloja ja autioita pitsihuviloita, ja kuinka toistuva teema ne ovat kaunokirjallisessa tuotannossani (ja unissani). Ketään paikallista paronitar Qvellstiernaa emme valitettavasti Kruunuvuoressa kohdanneet, mutta muutoin tutkimusmatka oli pysäyttävä kokemus. Tilanteen epäoikeudenmukaisuus raastoi sydäntäni: paljon nykyistä hienostuneemman kulttuurin kauniit muistomerkit, joskus joillekin niin rakkaat, lahosivat paikoillaan kaikkien unohtamina ja graffitein turmeltuina. 

Tältä näytti eilen Villa Hällebo, Kruunuvuoren käytännössä ainoa jäljellä oleva huvila.

Siksi eilinen visiittini Kruunuvuoreen – tällä kertaa toimittajan roolissa valokuvia ottamassa – oli vielä paljon musertavampi kokemus. Suurin osa huviloista oli nimittäin vihdoin purettu tyystin maan tasalle viime kesän jälkeen. Minua tervehtivät lohduttomat kivijalat, tiilinsirpaleet, sileäksi ruhjotut maaläikät. Muuta ei ollut jäljellä edes huviloista suurimmasta, Villa Kissingestä, jonka yläkerrassa minä ja kirjailija J.J. uhkarohkeasti kiipeilimme vajaa vuosi sitten. 

Mansardikattoisesta Puutarhurin huvilasta oli jäljellä hiiltynyt raunio; joku ruoja meni senkin taannoin polttamaan, kuten oli aiemmin tapahtunut useille muillekin Kruunuvuoren huviloille.  Paikallaan oli enää ainoastaan Villa Hällebo, huviloista alun perinkin hyväkuntoisin, jonka yläkerrassa kirjailijain retkikunta nautiskeli pussiviiniä ja jonka samainen kirjailija J.J. samaisti vahvasti erään novellinsa tapahtumapaikkaan. (Miltei aavemaista, että joku oli nyt tussannut Hällebon kuistinpieleen ”This is safe place”.)

Kesällä ilmestyvä artikkelini Kruunuvuoresta toimikoon muistomerkkinä sille elämäntavalle, joka on kadonnut tuhottujen huviloiden myötä. Miksei myös tässä antologiassa ilmestyvä nekropunk-novellini – tosin, kuten moni valmiiksi tietää, vanhalle jääräpää-elitistille Charlotta Qvellstiernalle ja hänen rakkaalle Kuusamaniemelleen kävi paremmin. Niin kuin fiktiossa voi tapahtua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti